"Alas Nero! Tappakaa hänet! Surma hänelle ja hänen kannattajilleen!"
Rakastavaiset katsoivat toisiaan merkitsevästi.
"Dies irae", mumisi Antonius hampaittensa raosta.
"Missä me olemme?" kysyi Julia.
"Olemme paenneet pyhän vuoren taakse", vastasi Antonius. "Täällä olemme täysin turvassa."
Hän otti soihdun seinältä ja sytytti sen.
"Me olemme vapautetun orjan Phaonin talossa: hän on minun ystäväni. Näetkös", hän osoitti avoimesta ikkunasta puutarhaan, "tuo valkea talo tuolla on hänen huvilansa. Hän itse on palatsissa Neron luona — kenenkään päähän ei voisi pälkähtää, että me piilottelemme täällä. Ja vaikkapa niinkin olisi — sinä kuulet, loppu on lähellä. Tänään on jokainen kansan turvissa, kellä vaan on Neron kanssa laskuja suoritettavanaan."
Julia puristi rukoilevasti hänen käsivarttaan.
"Ajatteletko kostoa, Antonius?"
"Anna anteeksi, jos todella sellaiset ajatukset nousivat mieleeni. Viha on kovin voimakas. Sydämeni ei vielä ole vapaa siitä."