Todellakin kulki puiston kautta vievää tietä kaksi naista. Toinen oli pitkäkasvuinen, solakka ja kantoi keisarillisen orjattaren loisteliasta pukua. Toinen oli pienempi ja näytti vielä olevan sangen nuori. Hän seurasi vaan vastahakoisesti kumppaniaan, joka silloin tällöin pysähtyi puhumaan muutaman sanan hänelle.
Joukko asestettuja talonpoikia tuli heitä vastaan. Nyt poikkesi vanhempi pois tieltä puitten varjoon, vetäen nuorempaa mukanaan. Siten lähenivät he majaa, jossa Antonius ja Julia olivat.
"Hiljaa lapseni, ole hiljaa — Jupiterin nimessä, älä huuda", koetti orjatar tyynnytellä seuralaistaan.
Mutta lapsen ääni leikkasi kimeänä hiljaisuutta:
"Laske minut — en tule enään kauvemmas! Sinä aiot tappaa minut — niin, minä tapoin Poppean — minä sen tein — salaa — minä kostin kristittyjen puolesta."
Antonius astui pakolaisten eteen.
"Minne matka?" kysyi hän. Tämän äänen kuullessaan hätkähtivät molemmat naiset.
"Akte?" kysyi Antonius kummastuneena katsoen orjatarta silmiin.
Nainen oli todella Akte, Neron entinen lemmitty, nyttemmin orjatar, jonka kohtalot kaartin upseeri hyvin tunsi.
"Lucrezia!" huudahti majasta astuen Julia, samoin kummastuneena.