Hävitetyn kaupungin raunioilla kukoisti kahden paljon kokeneen ihmislapsen onni. Yksikseen elelivät he välittämättä paljoa muusta kuin rakkaudestaan ja uskostaan, joka oli heidät johtanut niin monien tuskien ja pimeiden päivien läpi valoon. Usein kun illan varjot laskeutuivat yli seutujen, kun kuului vaan kauvemmaksi leiriytyneen X legioonan vaimenevaa melua, puhelivat Antonius ja Julia menneisyydestä ja tulevaisuudesta.
"Kuinka arvoituksenomaista", huomautti nuori vaimo kerran, "on Jumalan johto. Golgatalta meni hän Roomaan uudestaan ristiinnaulittavaksi; ja Rooma lähettää sotajoukkonsa Golgataa vastaan, kurittamaan Jumalan välikappaleena fariseuksia."
"Viisaalle ei tämän tapausten kulun jumalallinen johdonmukaisuus voi jäädä huomaamatta", vastasi Antonius. "Me ihmiset emme tiedä mitään, siksi me uskomme. Ja minä uskon, että vielä kerran jumalallinen voima, voima inhimillisessä muodossa on idästä kulkeva Roomaan, vieden pitkän erhetyksien ja valheiden yön jälkeen totuuden Golgatalta Roomaan." [Vuonna 306 huudettiin Constantinus, erään mesopotamialaisen orjattaren poika, Roman caesariksi. Hän teki kristinuskon valtion uskonnoksi.]
Julia syleili vaieten miestään; yön rauha, joka levisi yli maan, täytti heidän onnelliset sydämensä.