Keisarinnan luodessa häneen tutkivan katseen, kiiruhti hän kuitenkin lisäämään:
"Kuitenkin näyttää minusta edullisimmalta, että valtiolla on yksi pää, sillä edellytyksellä tietysti, että tämä pää on hyveellinen, se on: edustaa hyvettä, josta äsken puhuin."
"Mielipide", pisti keisarinna väliin, "johon minä täydellisesti yhdyn.
Mutta selitähän kuitenkin lähemmin!"
Seneca ei suotta ollut taitava hovimies, ja olot keisarihovissa olivat hänelle liian hyvin tunnetut, jotta häneltä olisi voinut jäädä huomaamatta, mihin keisarinnan pyyntö tähtäsi.
Hän tunsi kaikki suunnitelmat prinssi Domitiuksen suhteen, ja hänen, kuten Burruksenkin päätehtävänä oli ollut, niin hyvin kansan kuin ylimysten keskuudessa ylistää tätä ja halventaa Britannicusta. Niin näki hän tässäkin, näennäisesti välinpitämättömästi tehdyssä huomautuksessa kehoituksen vetää Nero keskustelun esineeksi. Hän oli aina siihen valmis, sillä hänellä ja näillä miehillä ei ollut juuri mitään odotettavissa enään Claudiukselta; sensijaan Nero oli heille mitä suurimmassa kiitollisuuden velassa.
"Imperatorin", alkoi siis Seneca, "täytyy koettaa olla maltillinen ja lempeä. Ankaruus olkoon hänen viimeinen hyveensä. Sillä korkeimman vallan täytyy vaikuttaa joukkoihin lempeydellä, kuten aurinko, jota ne jumaloivat. On paha, jos kansalaiset pakenevat ja pelkäävät keisariaan, kuten sotilaat leijonaa, joka odottamatta on tunkeutunut leiriin. Luonnollisesti on keisari kaikkien yläpuolella — mutta hänen täytyy olla myöskin kaikkia varten. Ainoastaan siten täyttää hän jumalallisen virkansa, jonka kautta hän ohjaa tuhansien kohtaloita. Sillä hän on sen ruumiin sielu, jolla tarkoitamme Rooman valtakuntaa. Jos hän keksii sairaloisuutta tässä ruumiissa, niin tulee hänen sitä anteeksi antaen rangaista. Mutta kun hän surmaa, tapahtukoon se vasta viimeisestä pakosta, ei itsensä vuoksi, vaan yhteiskunnan vapauttamiseksi pahasta. Mutta milloin keisari rupeaa tyranniksi ja rikollisesti leikkii kuolemalla, silloin asettuu häntä vastaan vapaudellinen vastaliike kansassa, tuoden hänelle perikadon. Ja vaikkapa hän lakkaamatta antaisi kaikkia valtakuntansa portteja vartioida, yksi käytävä jää aina vapaudelle avoimeksi: kuolema."
Miehet seisoivat ällistyneinä puhujan kuulumattomasta rohkeudesta ja tarkoittelevaisuudesta. Mutta Agrippina, tämän miehen sanojen valtaamana, joka mitä loistavimmalla tavalla yhdisti itseensä hengen voiman ja jumalallisen puhetaidon, katseli hetkisen miettiväisenä eteensä.
Hän oli helposti huomannut vihjauksen Arriaan kuolemasta Senecan viimeisissä sanoissa, mutta puheen kärki, joka silminnähtävästi oli suunnattu Claudiukseen, teki Senecan puheen oivallisesti harkittuna, salaisena kiihoituksena Neron hyväksi, jota pidettiin spartalaisena tapojen puhtaudessa ja Soolonina oikeudenrakkaudessa, hyvin tervetulleeksi.
Ennen kuin hän ehti mitään filosofille vastata, astui sisään orjatar ja ilmoitti jonkun lähetin saapuneen; heti senjälkeen kiiruhtikin ministeri Pallaan uskottu palvelija sisään odottamatta lupaa, ja ojensi keisarinnalle kirjeen, tehden salaisen merkin.
Tämä säpsähti, sillä ainoastaan epämieluinen, ehkä vaarallinenkin tapaus saattoi panna kylmäverisen Pallaan lähettämään hänelle tällaisella hetkellä viestejä.