"Tule!"
IV LUKU.
UUSI CAESAR.
Kahdeksan päivää oli kulunut viimeisistä tapahtumista.
Kirjoitettiin 13 päivä lokakuuta v. 54.
Se oli surullinen päivä.
Keisari Claudius makasi kuolemaisillaan. Edellisenä päivänä oli hän nauttinut sienistä valmistettua mieliruokaansa ja sairastunut muutamia tunteja myöhemmin. Xenophonin taudinmääritys kuului: sydänheikkoutta — eikä kellään ollut syytä epäillä hänen määritystään. Aikaisin lokakuun 13 päivän aamulla ilmoitti henkilääkäri, joka oli itse valvonut hänen luonaan yötä, keisarillisen perheen jäsenille, että imperatori voi nyt paremmin, ja kaikilla Rooman alttareilla leimusivat uhrivalkeat keisarin parantumisen hyväksi.
Oktavia kulki rauhatonna edestakaisin huoneissaan, jotka nyt kuuluivat Neron palatsiin. Hän oli käynyt entistään vaaleammaksi ja hiljaisemmaksi siitä pitäen kun hänestä oli tehty Agrippinan pojan puoliso. Nero kohteli häntä tietyllä huomaavaisuudella, joskaan ei riittävällä kunnioituksella.
Hänen olentonsa huokui alistuvaisuutta, hänen silmistään kimmelsi syvä surumielisyys. Hän oli yksi sellaisista naisolennoista, jotka, olematta yleisen käsitteen mukaan kaunottaria, muotonsa jaloudella, liikkeittensä sulolla ja kasvojensa sopusuhtaisuudella herättävät kauneuden tunnelman ja valavat rakkautta, minne vaan säde heidän silmistään osuu.
Oktavia ei ollut salannut Nerolta rakkauttaan Silanukseen, ja tämä oli ollut kyllin jalomielinen sen hänelle surkuttelevalla olkapään nykäyksellä anteeksi suodakseen. Surussaan ja yksinäisyydessään etsi Oktavia lohtua ystävättärensä Julian kera stoalaisesta filosofiasta.