Tämä ystävätär, polveutuen ylhäisestä roomalaisesta aatelisperheestä, oli kasvatettu Oktavian kanssa ja oli jokseenkin samanikäinen kuin hänkin. Hovielämän turmelevaisuus ei ollut jättänyt minkäänlaista vaikutusta hänen sieluunsa, ja hänen nuorteaan viehättäväisyyteensä liittyi todellisen puhtauden hento sulo.
Ystävättärien välillä oli salaisuus, joka oli alkanut kummallisesti muuttaa Juliaa. Ilmaisematta syytä oli Julia jo useamman kuukauden aikana usein öisin jättänyt palatsin ja Oktavia auttoi häntä salaamaan näitä retkiään, koettamatta päästä hänen salaisuutensa perille.
Erikoisesti pisti Oktavian silmään, että Julia aina kaikellaisilla tekosyillä pysytteli uhritoimituksista erossa, ja vaikkakaan ei Oktavia voinut arvata syytä siihen, niin tuntui se hänestä vaaralliselta kotitapojen rikkomiselta ja suojeli ystävätärtään kaikin neuvoin ilmijoutumiselta. —
Tänä surullisena päivänä, jona hetki hetkeltä varrottiin lääkärin tiedonantoja, oli Oktavia jälleen paennut ystävättärensä luokse lohtua etsimään.
Julia istui palatsin parvekkeella nojaten muutamaan pylvääseen ja katseli aatoksissaan Rooman kattojen yli, kun Oktavia astui hänen luokseen.
"Ah ystäväni!" huudahti Julia, rientäen häntä vastaan ja syleillen häntä, "miten kalpealta sinä näytät. Enkö minä ole sinulle sanonut, ettet saa niin paljon sureksia? Siitä ei mitään hyvää seuraa."
Oktavia pudisti surumielisesti päätään, koettaen hymyillä.
"Etkö sinä siis voi unohtaa menneisyyttä?" jatkoi Julia, istuutuen ystävättärensä vierelle. "Hillitse toki ajatuksiasi, tee niille väkivaltaa, sulje sielusi kaikilta pahoilta kuiskutuksilta, ja —"
"Ja? Mitä sitten?"
"Koeta olla onnellinen, sydänkäpyni. Lopuksikin onni on vaan rauhaa, tahtoa tulla rauhalliseksi."