"Miten voin minä löytää rauhan, kun sydämeni on rikki poljettu? Kun minulta on tahto ryöstetty. — Oi, jos sinä voisit tuntea, Julia, minkä tuskan kätkee itseensä kaipaus! Elämäni antaisin mielelläni, jos saisin sydämelleni rauhan. Mutta mitä hyödyttää hyvä tahto? Veri kuohuu suonissani. Ohimoissani jyskyttää, silmäni näkevät varjoja, olentoja maailmoista, joita ei ole. Minusta tuntuu kuin olisin itsekin varjo, avaruuteen viskattu ajatus. Muuta tehtävää ei minulla ole kuin kärsiä ja viimein riutua suruun, jonka jumalat ovat ihmisille lahjaksi antaneet."
Julia siveli lohduttaen Oktavian kiharoita.
"Kaikki on kerran muuttuva, rakkaani", kuiskasi hän, "ja aika on sinunkin sydämestäsi varjot karkoittava, nuo menneisyyden haamut, jotka peittävät kaiken, mikä elämässä on kaunista, jotka riistävät mieleltä rauhan."
Oktavia teki heikon torjuvan liikkeen.
"Minä kiitän sinua hyvyydestäsi, rakas Julia. Mutta älä koeta antaa minulle lohtua, joka tuottaa tuskaa. Minulle ei ole enään olemassa rauhaa eikä unohdusta. Minun täytyy raahata elämääni kuten parthialainen orja raahaa kahleitaan, siksi kun kuolema sammuttaa kerran kärsimykseni."
"Sitäkö varten olemme sinua kuten kukkaa hoivanneet, että niinpian meiltä kuihtuisit?"
"Jumalat tahtovat sen. Ylipäätään —" Oktavian ääni muuttui teräväksi, "voidaanko uskoa jumaliin aikana, jolloin pyhimmät tunteet poljetaan? Jolloin kamalin rikos jää rankaisematta, syyttömyys sorretaan?"
"Oi Julia, minkä rikoksen olen minä tehnyt, miten loukannut jumalia, että he kahlitsivat minut Neroon, tuohon poikaan, jonka rinnassa yhtyvät äitinsä sydämettömyys ja aikamme turmelus? Täytyykö minun sovittaa sitä, mitä onneton äitini on rikkonut? Eikö hänen julma kuolemansa sovittanut hänen erehdyksiään? Oliko hänen kohtunsa kirottu?"
Ja kun Julia pysyi ääneti, jatkoi ruhtinatar:
"Sano Julia, etkö ole koskaan tullut ajatelleeksi, että sukuani vallitseisi onneton kohtalo? Usein kun öisin herään ja hopeinen kuutamo lattian mosaikkiin kummallisia kuvia valaa, kun valjut hetket yksitoikkoisina, melkein näkyväisinä kulkevat laahaten ohitseni, ja sydäntäni tuska syö, silloin sukeltaa päähäni tuommoisia kummallisia ajatuksia. Tuntuu kuin kävisi valo verenpunaiseksi ja piirtäisi seinille kainaloita lukuja. Ja kummallisia olentoja sukeltaa uhkaavina minun silmieni eteen. On kuin hiipisi haamumaisia ihmisiä palatsin käytävissä ja pöyristyttävä salaperäinen kuiskutus seuraa varjoja."