Kauvan makasi hän liikahtamatta, tulehtuneet silmät lamppuun suunnattuina.
Äkkiä oli hän kuulevinaan keveitä askelia viereisestä huoneesta.
Hän kuunteli.
Silloin siirsi pieni, valkea käsi esiripun syrjään, ja sisään astui nuori tyttö, kaunis kuin Vestan naispappi.
Nähdessään nuorukaisen tointuneen, valahti heleä puna hänen hennoille kasvoilleen. Epäröivä ilme teki hänen silmänsä entistään ihanammiksi ja suloisemmiksi. Semmoisena seisoi hän sisäänkäytävässä hetken, epätietoisena, astuako eteenpäin, vai palatako takaisin.
Päättävästi ja nopeasti astui hän sitten sairaan vuodetta kohti, ja hänen pehmyt kätensä siveli tunnustellen sidettä otsalla.
Antonius tarttui vaistomaisesti käteen ja suuteli sitä tulisesti.
Tyttö veti kätensä takaisin.
"Onko sinulla tuskia?" kysyi hän.
Hänen äänensä soi kuin soitto.