Antonius pudisti päätään.
"Missä minä olen?" kysyi hän.
"Ystävien luona, Antonius."
"Ah — minä kiitän sinua. En uskalla kysyä, kuka olet. Ehkä on joku suopea jumala lähettänyt sinut luokseni. Ehkä on tämä unta vaan, haihtuva unikuva, liian kaunis, muuttuakseen todellisuudeksi."
Tyttö punastui uudelleen, ja herttainen hymy väreili hänen suupielessään.
"Sinä et uneksi, Antonius. Mutta sinä hourit, Nimeni on Julia."
"Julia… minä kiitän sinua… Julia."
Hän lausui tuon nimen kuten lausutaan jumalan nimeä, pyhällä kunnioituksella.
"Miten olen tänne joutunut?"
"Me nostimme sinut haavoittuneena, kuolettavasti kuten luulimme, ja kannoimme sinut tänne — minun luokseni."