"Halveksitko minua?" kysyi Julia.
"Kuinka voisin minä? Mutta — minä valitan, surkuttelen sinua, Julia."
"Ylistä onnelliseksi minua!"
"Senkö vuoksi, että kuulut noihin kiihoittajiin, jotka myyräin tavoin öiseen aikaan hiipivät maanalaisissa käytävissä ja Roomaa vastaan raivoavat? Ei tyttö. Jos minä vihaan Neroa isänmaan vihollisena, niin halveksin minä kristityitä Rooman valtakunnan pahimpina vastustajina. Nero loukkaa lakeja. Ne voidaan jälleen asettaa voimaan. Mutta kristityt nousevat meidän jumaliamme vastaan, ja Rooma sortuu niiden mukana."
Julia uudisti käärettä haavan ympärille.
"Kerran olet sinä ajatteleva toisin meistä, Antonius."
"En koskaan. Mitä olet minulle tehnyt, Julia, se todistaa sydämesi hyvyyttä, ei oppisi totuutta."
Julia ei vastannut. Eräs orjatar juoksi kuulumattomin askelin huoneeseen, veti esiripun syrjään Antoniuksen keinotekoisen sairashuoneen edestä ja kuiskasi jotakin Julian korvaan.
Tämä teki myönteisen merkin, ja tyttö poistui jälleen. Heti sen jälkeen kuului lujia askelia ulkoa. Samassa seisoi prinssi Britannicus esirippujen välissä.
"Oi, prinssini!"