"Hiljaa, ystäväni. Sinä olet paranemaan päin, kuten lääkärini on ilmoittanut. Ei mitään kiihkoa — ei mitään kiitoksiakaan, päämies. Eikö ole luonnollista, että minä ja ystäväni teemme voitavamme säilyttääksemme minulle puoluelaisen?"
"Voi onnettomuutta, prinssi", kuiskasi Antonius. "Minä häpeän, etten saa tervehtiä sinua imperatorina."
"Hiljaa siitä, Antonius. Aika on paras tuomari. Se on minun asiani kerran oikeudenmukaisemmin johtava, kuin sitä ihmisten viha voisi tehdä."
"Mitä voin puolestasi tehdä, prinssi, maksaakseni kiitollisuuden velkani?"
"Et mitään, päämies, et mitään. Minulle et ole kiitoksen velassa, vaan tuolle jalolle neidolle. Oman henkensä uhalla pelasti hän sinut Neron sotilaitten ryöstömurhalta."
Julia teki punastuen torjuvan liikkeen.
"Neito", sanoi Antonius, "minä loukkasin ehkä sinua äsken. Anna anteeksi se minulle: se oli minun karkean sotilassydämeni syy. Kieli puhuu usein enemmän kuin sydän voipi vastata. Suotko anteeksi minulle?"
"Miten voit sinä noin puhua, Antonius? Minulla ei ole sinulle mitään anteeksi annettavaa."
"Elämäni on tästälähin sinun käytettävänäsi, jalo neito", virkkoi nuorukainen haltioissaan.
Julia taivutti päätään.