"Se on oleva ihanin palkintoni, Antonius."
Britannicus ojensi ystävälleen kätensä.
"Viimeinen askel vapauttamiseksesi on minulla vielä tekemättä. Sillä mitä olisi ollut hyötyä siitä, että sinut ryöstimme kuolemalta, jos se millä hetkellä hyvänsä voi sinua uudelleen uhata?"
"Mitä aiot siis tehdä, prinssi?"
"Aion pyytää Nerolta sinulle anteeksiantoa. Olen useimmille ystävilleni saanut armon. Nero on sen sinullekin antava."
Upseerin silmät säkenöivät kiukusta.
"Sinä, jolle valtaistuin oikeastaan kuuluu, aiot upseerillesi elämän — kerjätä?"
"Sinä et ole minun upseerini, vaan caesarin. Jalo ihminen ei koskaan anna turhamaisten ajatusten johtaa itseään niiden turmioksi, jotka häntä rakastavat. Minun onneni ei ole pääasia, vaan Rooman kansan menestys.
"Ja minun täytyy myöntää, että Nero tähän saakka on ryhtynyt vaan sellaisiin alotteisiin, joitten vuoksi saamme onnitella Roomaa. Jos minä nyt sinulle hankin vapauden, niin en sitä tee sitä varten, että tuhmanrohkeudella vahingoittaisit asiaamme. Sillä vaikkakaan en tahdo pyrkiä caesarien valtaistuimelle, jota tuhannet kiroukset painavat, niin on minulla vielä työ tehtävänä, työ, jonka täyttämisessä minä tarvitsen kaikkien ystävieni apua — — —
"Minun on kostettava isäni!"