Tiellä makaava oli Narsissus, keisari Claudiuksen entinen ministeri.
Siis hänetkin olivat Agrippinan vehkeet vaatineet uhrikseen! Antonius polvistui ruumiin viereen ja tutki, eikö olisi ollut mitään merkkejä mahdollisesti huomattavissa, jotka johtaisivat hänet murhamiesten jäljille. Hän ei epäillyt silmänräpäystäkään, että murhan suunnittelija istui keisarillisessa linnassa. Mutta ne, jotka olivat panneet toimeen konnantyön, ne tahtoi Antonius saada selville ja saattaa edesvastaukseen.
Kuollut oli ollut ennen hänen ystävänsä. Oli ollut aika, jolloin Antonius oli ollut Liviassa, Narsissuksen puolisossa nähnyt maailman ihanimman, viehättävimmän naisen. Nuoruuden huumauksessa oli hän kerran ilmaissut Livialle intohimonsa. Mutta tämän hylkäys oli saanut hänet pian järkiinsä, ja siitä saakka ei Narsissuksen puoliso olisi mistään löytänyt uskollisempaa ja kunniallisempaa hyveensä puolustajaa. Narsissus ei kuitenkaan ollut koskaan voinut unhottaa tätä nuorekkaan upseerin tekoa, jonka merkitystä hän liioitteli. Niin oli syntynyt molempien miesten välille salainen vihollisuus josta ainoastaan Livialla oli aavistus. Tätä ajatteli Antonius, seisoessaan tuon kunnioittamansa miehen kylmenneen ruumiin ääressä. Hän päätti verisesti kostaa niille, jotka olivat palkinneet tämän miehen rajattoman uskollisuuden ja hänen monet ansiokkaat palveluksensa valtiolle noin konnamaisella tavalla.
Hän ajatteli Liviaa ja hänen suruaan. Se seikka, että Narsissus oli ollut matkalla Ostiaan, saattoi hänet otaksumaan, että Liviakin nyttemmin oleskeli siellä.
Lähenevien askelten kaiku herätti hänet ajatuksistaan, luullen, että murhaajat palaisivat vielä korjaamaan ruumista, taikkapa etsimään verenjanolleen uutta uhria, paljasti hän miekkansa ja syöksyi lähestyviä vastaan. Pian huomasi hän kuitenkin että luullut rikoksentekijät olivatkin poliiseja, ja ennen kuin hän osasi arvata mitä tämä merkitsi, olivat nämät hänet saartaneet.
Kohortin päällikkö kävi tarkastelemaan ruumista ja astui sitten sotilaitten kiinni pitelemän Antoniuksen luokse.
"Auttakaa minua rikoksentekijäin etsimisessä", huusi nuorukainen. "Mitä mielettömiä te olette! Pidätätte minua, sen sijaan, että ajaisitte takaa murhaajia."
"Se on tuskin tarpeellistakaan", vastasi komentava upseeri, "syyllisen olemme juuri saaneet käsiimme."
Antonius hätkähti.
"Mitä tarkoitat upseeri?"