"Jonka kruunatun rikoksentekijän kurjat kätyrit ovat toimittaneet tieltä pois", huusi Antonius.
Upseeri rypisti kulmiaan.
"Mitä tarkoitat?"
Mutta Antonius oli kyllin viisas jättääkseen lähemmin selittämättä varomattoman huomautuksensa, jonka häpeä ja raivo olivat puristaneet hänen suustaan.
"Minä kuljin tätä tietä", sanoi hän vastaukseksi, "ja tapasin aatelismiehen veressään virumassa. Hänen murhaamisestaan ei voinut olla kovin kauvan."
"Uskokoon sitä ken tahtoo", vastasi kohortin päällikkö naurahtaen. "Mitä on sinulla tekemistä öiseen aikaan täällä? Mitä varten raahaat sinä ruostunutta, veristä miekkaa mukanasi? Missä olit sinä silloin kuin aatelismies murhattiin, ellet täällä?"
Jo oli Antonius vastaamaisillaan: Silloin olin minä keisarillisessa linnassa — mutta ennen kuin ensimäinen sana pääsi huulilta, hillitsi hän itsensä ja vaikeni.
"Eteenpäin!" komensi kohortin johtaja — "vankilaan!"
Antonius vietiin Mamestinuksen vankilaan. Ahtaassa kopissa, jonka heikko öljylampun valo teki paremmin kolkommaksi kuin hauskemmaksi, istui hän homeisella puupenkillä ja koetti miettiä, mitä oli tapahtunut ja mitä hänellä oli odotettavissa.
Kuka oli murhannut Narsissuksen? Se oli kysymys, joka hänen eteensä tultaisiin asettamaan.