Sen hän tiesi. Pääsisikö hän häneltä nyt karkuun Ahmedin tyhmyyden vuoksi? Tuo ajatuskin sai hänen kuuman verensä kiehahtamaan.
Kun hän saapui ravintolan pihalle, ei hän nähnyt Lady Wyverneä verannalla. Hänen huoneensa ikkuna ja säleuutimet olivat auki. Hän oli huomaavinaan liikkuvan varjon huoneessa ja hän oletti hänen odottavan siellä hänen tuloaan. Hän mietti itsekseen, tokko Lady Wyverne halusi tavata häntä vai koettiko hän välttää häntä. Suurella vaivalla hän pakoittautui kärsivällisesti odottamaan. Hän tiesi, että hänen oli nyt aivan turhaa yrittääkään puhutella häntä ja siksi hän läksi huoneeseensa kunnes päivälliskello soi. Sitten hän astui juhlallisesti alas leveissä valkoisissa housuissaan, punaisessa takissaan, punaisissa sääryksissään ja silmissään tulinen katse.
Kun hän tuli ruokasaliin, oli siellä vain eräs nuori ranskalainen pariskunta, eräs maalari vaimoineen, jotka olivat saapuneet iltapäivällä. He tarkastivat Spahia mielenkiinnolla, mikä ei herättänyt hänessä vähintäkään vastakaikua. Hän kumarsi heille kuitenkin ranskalaiseen tapaan ja kävi pöytänsä ääreen istumaan siten, että hän saattoi olla sivuttain Lady Wyverneen, jos tämä ilmestyisi pöytään.
Ehkäpä hän ei aikonutkaan tulla.
Mutta tuskin Spahi oli ajatellut tuon ajatuksen loppuun, kun hän kuuli kahinaa portaista, ja Lady Wyverne astui sisään kirja kädessä. Muina iltoina hänellä aina oli ollut yllään korkeakaulainen valkea puku ja musta hattu päässään. Tänä iltana hänellä oli sama hattu kuin ennenkin, mutta leninki oli musta. Kun Spahi kumarsi hänelle aivan kuin vieraalle, tuumi hän mielessään, riippuiko tuo pukumuutos jostakin erityisestä syystä, johon hän kenties saattoi löytää selityksen. Silloin-tällöin hän vilkaisi häneen hänen syödessänsä koettaen lukea hänen ajatuksiaan hänen kasvoiltansa. Ne näyttivät nyt tavallista kylmemmiltä ja kovemmilta, myöskin vanhemmilta kuin ennen. Mutta ehkäpä se johtui vaan siitä, että hän tiesi, mitä tänään oli tapahtunut. Lady Wyverne ei jäänyt päivällisen loppuun saakka. Liharuuan jälkeen hän nousi ääneti ylös ja läksi ulos. Benchaalal kuuli hänen hameensa kahinan, kun hän kiiruhti portaita alas.
Spahi viipyi kauan pöytänsä ääressä, joi kahvinsakin paikallaan sen sijaan että hän olisi mennyt verannalle. Ranskalainen maalari vaimoineen katosi jättäen hänet yksin. Hän alkoi tuumia mielessään, mitähän Lady Wyverne teki paraillaan, olikohan hän mennyt huoneeseensa nukkumaan vai tulisiko hän ulos verannalle. Varmaan hän antaisi hänelle tilaisuuden keskustella hänen kanssaan. Jollei, niin hän päätti itse hankkia tilaisuuden siihen. Hän odotti kunnes isäntäväki ja palvelijat olivat ruualla. Sitten hän läksi pihalle ja asettui samalle paikalle seisomaan, jossa hän oli ollut ensi iltana, Sir Clauden ja hänen vaimonsa saapuessa tänne. Hän ei katsonut heti ylös ikkunoihin, vaan otti esille hopearasiansa ja pyöritteli itselleen savukkeen. Kun hän oli pistänyt sen huuliensa väliin, vilkaisi hän verannalle.
Lady Wyverne ei ollut siellä, mutta tuli vilkkui hänen huoneestaan. Ja hetken kuluttua Spahi näki hänen vartalonsa aivankuin mustan varjon kulkevan edes-takaisin valossa. Mitähän hän teki? Ehkäpä hän pakkasi tavaroitaan tai laittautui valmiiksi tullakseen ulos. Benchaalal odotti kärsivällisesti. Nyt hänen varjonsa katosi, mutta tuli paloi yhä. Spahi oli polttanut savukkeensa loppuun. Hän heitti pätkän maahan. Sitten hän avasi suunsa ja alkoi laulaa samaa kummallista itämaista laulua, jota hän oli laulanut Lady Wyvernelle ennenkuin hän oli vielä puhunut sanaakaan hänen kanssaan.
Tuossa laulussa oli monta säettä, mutta vihdoin se loppui. Spahi katsoi ylös ikkunaan, sytytti uuden savukkeen. Mutta Lady Wyverne ei tullut sittenkään.
Spahi alkoi jälleen laulaa ja hänen laulaessaan hänen kiihkonsa yhä yltyi. Hänen verensä kuohui ja hänen aivonsa kohisivat. Kun hän lakkasi laulamasta, oli kaikki niin hiljaista, että hän saattoi kuulla joen yksitoikkoisen kohinan alhaalta rotkosta. Ja tuo hiljaisuus ärsytti häntä. Puut, jotka seisoivat aivan liikkumattomina tien vieressä, harmittivat häntä. Valkea tie, jolla ei liikkunut ainoatakaan sielua, suututti häntä. Synkät vuoret hänen yläpuolellaan harmittivat häntä, sillä hänestä tuntui ikäänkuin ne kaikki olisivat liittoutuneet häntä vastaan ja pilkanneet hänen voimattomuuttaan, hänen onnistumatonta yritystään.
Hänen oli kuitenkin aivan mahdoton ryhtyä vielä mihinkään. Hänen täytyi odottaa kunnes ravintolan väki oli pannut maata. Jollei Lady Wyverne tunnin kuluttua tullut alas, niin hän aikoi mennä hänen luokseen. Hän poistui pihalta ja alkoi kävellä hitaasti edestakaisin tiellä. Tumman purppurainen taivas hänen yläpuolellaan valkeni vähitellen hopeanhohtavaksi.