Varmaankin Lady Wyverne tulisi ulos heti kuun noustua.
Lady Wyverne istui makuuhuoneessaan kovassa nojatuolissa, jonka hän oli väistänyt ikkunan luota. Hän oli pakannut tavaroitaan. Hermostuttava rauhattomuus oli kiusannut häntä, hänen oli ollut aivan mahdoton olla alallaan, ja pakatessaan tavaroitaan hänen päätöksensä olla Benchaalalia enää koskaan näkemättä, oli yhä vahvistunut. Yhdentekevää jättikö Sir Claude hänet yksin vai ei, pitikö hän häntä silmällä vai ei, nukkuiko hän vai valvoi. Se ei merkinnyt hänelle enää mitään. Hän oli saanut kyllikseen päähänpistostaan. Se kauhu, jota hän oli tuntenut kyyristyessään Spahin vaipan alle, oli parantanut hänet kokonaan tästä oikusta. Sillä hänen tunteensa Benchaalaliin oli ollut vain oikku. Nuo sanat hän uudisti itselleen kerta toisensa jälkeen. Hän ei koskaan enää panisi arvoaan alttiiksi. Tuo »pikku seikkailu» erämaassa oli nyt loppunut ja jumalan kiitos, se ei ollut johtanut mihinkään vakaviin seurauksiin. Sillä Crumpet ei voinut tietää mitään. Hänen odottamaton paluunsa oli varmaan johtunut vain siitä, että suolavuoren ravintola oli todellakin ollut kovin ikävä. Varmaan vain hänen oma syyllisyytensä tunne oli saattanut hänet näkemään jotain outoa Sir Clauden käytöksessä, jonkunmoista kylmyyttä, mikä ei ollut hänelle tavallista. Pahimmassa tapauksessa hänen epäilyksensä olivat aivan heikot. Tosin se mahdollisuus oli olemassa, että Ahmed olisi kertonut jotain tai, jollei hän ollut sitä vielä tehnyt, kertoisi hänelle mitä hän tiesi. Mutta miksi hän niin tekisi? Benchaalal oli varmaan lahjonnut hänet, vaikkei tämä ollut sitä sanonutkaan. Hän tiesi Ahmedin käyneen tänään kylässä. Varmaankin hän oli tavannut Benchaalalin. Ja varmaankin Benchaalal oli järjestänyt asiat. Lady Wyverne työnsi luotaan kaikki epäilykset, vakuutti itselleen, että hän oli onnellisesti välttänyt vaaran ja päätti, ettei hän tästä lähin välittäisi mistään mikä saattoi täällä Afrikassa herättää hänen uteliaisuuttaan.
Lady Wyverne istui nojatuolissaan ja otti kirjan käteensä. Se oli ranskalainen romaani. Kiinnittäessään katseensa sen ensimäisiin sivuihin hän oli kuulevinaan korkeakorkoisten kenkien kapsetta Parisin katukäytäviltä. Hän ihaili Parisia! Kuinka hauska päästä sinne jälleen, tehdä ostoksia ja —
Benchaalal alkoi laulaa ulkona pihalla.
Lady Wyvernen romaani vaipui hänen syliinsä. Hän istui aivan hiljaa kuunnellen.
Tuo laulu oli rumaa; niin se oli hyvin rumaa. Tuollainen kimakka ääni ei olisi voinut hurmata ketään hänen seurapiirissänsä. Ja sittenkin se kiehtoi nyt hänen mieltänsä, huumasi häntä, saattoi hänet suremaan sitä, ettei hän ollut vapaa, vapaa niinkuin mies seuraamaan jokaista oikkuaan, ottamaan selkoa jokaisesta salaperäisyydestä, joka yllätti hänet, kulkemaan sitä tietä, joka näytti johtavan luvattuun maahan.
Kuinka ihanaa mahtoikaan olla täydellisesti vapaa! Afrika ja sen kansa oli herättänyt Lady Wyvernen sielussa seikkailuhalun, joka usein uinuu oikullisten ihmisten povessa, ja tämä seikkailuhalu kohdistui Spahiin, ikäänkuin johonkin ihmeidentekijään, joka saattoi tarjota tyydytystä tuolle halulle.
Benchaalalin ääni vaikeni, viimeinen korkea sävel tuntui ikäänkuin kimpoavan ylös tähtiin saakka.
Lady Wyverne tarttui jälleen kirjaansa. Mutta koko Parisin viehätys oli kadonnut sen lehdiltä. Hänen täytyi ajatella vain paljaitten jalkojen pehmeää astuntaa attikalaisissa sandaaleissa.
Benchaalal alkoi jälleen laulaa.