Lady Wyverne tiesi vallan hyvin, miksi hän lauloi. Hän kutsui häntä ulos. Mutta hän ei aikonut seurata tuota kutsua. Hän päätti hetken kuluttua sulkea uutimet, riisua yltään, sammuttaa tulen ja panna maata. Hän katseli vuodettaan. Se kutsui luokseen. Mutta kuinka mahdottomalta nukkuminen nyt tuntui. Uni ei voisi tulla hänelle silmään, sen hän tiesi!
Hän kuunteli jälleen Benchaalalin laulua. Hän ei ymmärtänyt sanoja, mutta se tuntui hänestä ikäänkuin erämaan valitukselta. Ja kuunnellessaan sitä hänen ajatuksensa siirtyivät huomis-aamuun. Tietysti he huomenna matkustaisivat pois. Taaskin hän jäisi kahdenkesken Crumpetin kanssa. Tutustuttuaan Spahiin hänelle oli selvinnyt, kuinka mitätön Crumpet oli, paitsi silloin kun hän oli vihoissaan. Hän oli varma siitä, että jos hän vihastuisi oikein toden teolla, niin hän voisi olla oikein vaikuttava, kerrassaan kauhuaherättävä. Mutta muuten —! Kuinka naurettavan surkea tuollainen aviomies oikeastaan oli, joka saattoi herättää mielenkiintoa ainoastaan vihan purkauksillaan.
Benchaalal oli aina mielenkiintoinen, eikä Lady Wyverne ollut koskaan nähnyt häntä vihastuneena. Nyt hänen laulunsa jälleen vaikeni. Lady Wyverne kuunteli tarkasti. Hän oletti, että hän alottaisi toisen laulun. Mutta hiljaisuutta kesti yhä, varmaan Spahi oli käsittänyt, että hänen houkutuksensa oli ollut turhaa.
Oliko hän lähtenyt pois?
Lady Wyverne olisi tahtonut päästä siitä selville, mutta hän ei liikahtanut tuoliltaan, vaan otti romaaninsa jälleen käteen. Mutta levottomuus kiihtyi hänessä yhä ja hänen oli lopulta aivan mahdoton pysytellä alallaan. Lukiessaan Parisista olivat hänen ajatuksensa palanneet siihen päivään, jolloin hän yhdessä miehensä kanssa oli käynyt astroloogin puheilla. Hänen mieleensä muistuivat hänen sanansa. Hän oli ennustanut hänen miehelleen, että hän kadottaisi vaimonsa — siten Lady Wyverne selitti tuon »uhkaavan vaaran». Vaara kadottaa hänet uhkasi häntä, mutta oliko hän oikeastaan koskaan omistanutkaan häntä? Oliko kukaan omistanut häntä? Ja hän itse, voisiko hän koskaan antautua toiselle, täydellisesti sulautua toisen kanssa yhteen? Sitä hän ei tiennyt. Sen hän vain tiesi, että Spahilla oli ollut suurempi valta häneen kuin kellään muulla miehellä ennen häntä. Hän luuli tuon vallan nyt loppuneen. Hän oli ollut täydellisesti Spahin vallassa. Mutta tuo kauhu, joka oli herättänyt hänet todellisuuteen, oli myös hävittänyt Spahin vallan. Tosin hän oli tuntenut olevansa hiukan orjuutettu tuon miehen seurassa. Mutta ajatellessaan nyt miten koko hänen tahtonsa ja mielensä oli ollut tuon miehen vaikutuksen alaisena, ei hän, ihmeellistä kyllä, tuntenut vähintäkään harmia, ei edes nöyryytystä suuremmassa määrässä. Pikemmin häntä vain suretti, että hän nyt oli kadottanut huvin, josta hän olisi tahtonut vielä pitemmältä nauttia.
Lady Wyverne huokasi jälleen ja katseli vuodettansa. Hänen oli aivan mahdotonta ajatellakaan nukkumista. Hän ihmetteli missähän hänen miehensä saattoi olla; varmaankin hän kuorsasi telttavuoteellansa. Vuoret piirittivät häntä joka puolelta, niin hän tuumi. Ja aamun koittaessa hän lähtisi pyssy olalla metsästämään.
Entäs jos Ahmed oli kertonut hänelle!
Mutta Spahin raha oli lukinnut Ahmedin suun. Siitä Lady Wyverne oli aivan varma. Tuon tiedon olisi pitänyt loukata häntä oikeastaan. Ja ehkäpä se toisessa maassa olisikin loukannut häntä. Mutta täällä sellainen ei tuntunut luonnottomalta, ei edes kovin väärältä.
Jokirannassa kyyköttäessään Benchaalalin viitan alla hän oli tuntenut nöyryytystä. Mutta tämä häpeäntunne oli väistynyt pelon ja kauhun tieltä.
Ja sittenkään hän ei rakastanut tuota miestä. Hän ei rakastanut häntä, vaikka hän tunsi suurta halua seurata ja totella häntä. Tuntui aivan siltä kuin tuolla miehellä olisi ollut kädessään hieno nuora, jonka toinen pää oli kiinnitetty häneen itseensä, ja joka kerta kun hän veti nuorasta, vaikka kuinka hiljaa tahansa, täytyi hänen seurata häntä.