Tälläkin hetkellä Spahi veti tuota nuoraa, jossakin kaukana pimeässä.
Lady Wyverne tunsi sen vaistomaisesti.
Jospa Spahi ei olisi ollut siellä ja hän olisi voinut astua ulos verannalle ja hengittää tuota öistä erämaan ilmaa! Häntä ahdisti tässä pienessä huoneessa. Ilma tuntui kerrassaan tukehduttavalta.
Lady Wyverne oli pakannut tavaransa huomista lähtöä varten ja yllään hänellä oli matkapuku, johon Spahi oli kiinnittänyt huomiotaan. Se oli aivan liian paksu, ja voimatta sen kauemmin pysyä paikoillaan Lady Wyverne astui matka-arkkunsa ääreen ja otti sieltä esille ohuemman tummanpunaisen puvun. Hän ei ollut käyttänyt sitä kertaakaan El-Akbarassa. Nopeasti hän vaihtoi matkapuvun tähän toiseen. Sitten hän vilkaisi peiliin. Hänen kasvojensa kiihtynyt ilme ihmetytti häntä. Hänen kirkkaissa silmissään oli odotusta. Mutta punainen puku näytti vaillinaiselta ilman jalokivikoristetta. Käsilaukussaan hänellä oli pieni jalokivirasia. Hän otti sen esille ja ripusti kaulaansa pitkän timanttiketjun.
Hän oli kuullut, että arabialaiset ihailivat jalokiviä ja kaikenlaisia kimaltelevia koristeita, ja että naiset täällä koristivat itseään kultarahoilla ja kallisarvosilla amuleteillä. Hänet valtasi äkkiä halu näyttäytyä Spahille tässä punaisessa puvussa jalokivet kaulassaan. Se oli vain mielistelyhalua. Huomenna he eroisivat ikipäiviksi. Ja epäilemättä Spahi unohtaisi hänet pian. Hän toivoi, että viimeinen vaikutus, jonka hän jättäisi jälkeensä, hävittäisi muiston nyyhkyttävästä, kyyneltyneestä ja tottelevasta naisesta.
Lady Wyverne huokasi tarkastellessaan timanttiketjua käsissänsä.
Sitten hän teki sen, mitä hän oli päättänyt olla tekemättä. Hän astui ulos verannalle.
Oli jo myöhäistä; ainakin ranskalaisen ravintoloitsijan mielestä. Hän ja hänen vaimonsa sekä heidän palvelijansa olivat jo panneet maata. Syvä hiljaisuus vallitsi tässä suljetussa sopukassa, joka sijaitsi vapaan maailman kynnyksellä; ja ainoastaan virran kohina katkaisi tuota hiljaisuutta. Tuo ääni keskellä tätä täydellistä hiljaisuutta tuntui ikäänkuin sen vaikutuksesta vaimenevan, pehmenevän, miltei muuttuvan alakuloiseksi valitukseksi. Kuu ilmestyi taivaanrantaan, sen kultainen kehä kohosi esille suuren vuoren mustan ääriviivan takaa.
Lady Wyverne katseli kuuta melkein henkeään pidätellen sen salaperäisesti noustessa yhä korkeammalle, kunnes sen pyörä oli vapautunut tummasta varjostaan ja loisti vapaana tähtikirkkaalla taivaanlaella.
Tuo vanki oli ainakin nyt vapautunut.
Lady Wyverne tähysteli pihalle, puiden alle sekä alas tielle. Ei ketään näkynyt. Hän kohotti katseensa ylös harmaihin vuoriin. Pimeän tullen oli viimeinenkin ikävän ja epävarmuuden tunne kadonnut hänen mielestään. Sir Claude oli auttamattomasti poissa.