Entäs Benchaalal?
Varjomainen olento hiipi tietä pitkin astuen erämaata kohti. Se kulki ohi ennenkuin Lady Wyverne ehti oikein sitä huomatakaan ja katosi kuutamoon. Arabialainen se oli, sen hän huomasi. Mutta ei myöskään mitään muuta. Olento näytti kiitäneen juoksujalassa. Se liikkui niin nopeasti ja hiljaa kuin varjo valkean pinnan yli.
Lady Wyverne sätkähti ja pidätti henkeään hetken aikaa. Hän käännähti puoleksi taakseen valaistua huonetta kohti, sillä hänet valtasi äkkiä se tunne, että jokin vaara uhkasi häntä tuossa hiljaisuudessa ja että hänen olisi parasta mennä sisään, sulkea uutimet eikä ajatella sen enempää ulkona olevaa salaperäistä vetovoimaa. Mutta kääntyessään hän kuuli jälleen Benchaalalin äänen. Se oli kuitenkin niin hiljainen, ettei hän voinut edes eroittaa, mistäpäin se tuli. Mutta hän tiesi sittenkin, että Spahi odotti häntä, että hän oli nähnyt hänet ja kutsui nyt häntä.
Taaskin, niinkuin niin usein ennenkin hänen elämässään, oikku sai vallan hänen ylitsensä. Ja hän pelkäsi siinä määrin vastustaa sitä — hän tiesi näet, että hänessä tänään oli herännyt varovainen, vieläpä pelokas tunne — että hän ilman muuta antautui sen johdettavaksi. Malttamatta edes heittää viittaa hartioilleen hän astui hiljaa ulos huoneestaan ja laskeutui pimeitä portaita myöten pihalle.
XIV.
Benchaalal, joka seisoi verannan alla, hymyili nähdessään Lady Wyvernen astuvan pihalle ja vilkaisevan nopeasti ympärilleen. Hetken aikaa Spahi seisoi liikkumatta seuraten vain silmillään tuota pientä, hentoa olentoa punaisessa puvussa, jonka kaulassa jalokivet loistivat kuutamossa. Kuinka hennolta ja keijukaismaiselta hän näyttikään, aivan toiselta kuin tuo pelokas nainen aamulla jokirannassa! Lady Wyverne astui pihan poikki ja ohjasi askeleensa lehtikujaa kohti. Samassa Spahi astui esille ja kiiruhti hänen rinnalleen.
Kun Lady Wyverne huomasi hänet, kysyi hän kuiskaten:
»Näittekö te tuon miehen kulkevan tästä ohi?»
»Ketä te tarkoitatte, rouva?»
»Aivan vastikään juuri. Hän juoksi — tuota tietä.» Lady Wyverne osoitti kädellään rotkoa.