Tietysti Sir Claude suostui tähän. He läksivät tiistaina Algiereen ja pysähtyivät pariksi päivää Parisiin.
Parisissa he vastoin Sir Clauden tahtoa kävivät erästä kuuluisaa astroloogia, tohtori Mélie Etoilea, puhuttelemassa, sillä koko maailma — Lady Wyvernen koko maailma — oli aivan hullaantunut häneen. Lady Wyverne meni ensin kuuluisan tohtorin puheille jättäen miehensä siksi aikaa odotussaliin.
Noin puolen tunnin kuluttua palasi Lady Wyverne aivan haltioissansa takaisin. »Hän on suurenmoinen!» huudahti hän. »Hän on nerokas! Pieni ja karvainen kuin hiiri. — Mene sisään, Crumpet!»
Mutta Sir Claude vastusteli. Hän oli tullut vain saattamaan vaimoaan. Hän ei itse uskonut salaperäisiin asioihin ja kaikki se, mitä hän ei voinut järjellään selittää, oli hänestä »kirotun typerää». Koko hänen brittiläinen vastustusvoimansa nousi vastarintaan, kun hän vain ajattelikin sitä mahdollisuutta, että hänen pitäisi mennä astroloogin puheille. Mutta Lady Wyverne ei antanut myöten. Hänellä oli raudankova tahto. Siksipä muutaman minuutin kuluttua Sir Claude istuikin pienen pöydän ääressä vastapäätä harmaapartaista, vanhaa miestä, ja teki tiliä siitä, mihin aikaan vuorokautta ja minä vuonna hän oli syntynyt, mitä tauteja hän oli potenut sekä kaikenlaisista muista asioista, kunnes tohtori, joka näytti pelottavalta kuin kummitus, ojensi hänelle paperiliuskan.
»Tyhjiä loruja!» mutisi Sir Claude palatessaan odotushuoneeseen, jossa hänen vaimonsa oli.
»Mikä on tyhjää lorua?» huudahti Lady Wyverne.
»Se mitä hän sanoi.»
»Mitä hän sitten sanoi?»
»Oi, paljon tyhmyyttä. Hän luuli, etten ymmärtänyt häntä, tai ehkäpä hän toivoi eri maksua. Joka tapauksessa hän kirjoitti tähän koko lorun.»
Sir Claude ojensi paperin vaimolleen, joka tarttui siihen kiihkeästi.
Silmäiltyään punaista kirjoitusta, hän huudahti: