Äkkiä Spahi korotti äänensä kovaksi huudoksi. Heti Marabout alkoi jälleen heiluttaa sauvaansa.
»Allah!» hän huusi. »Allah! Allah!»
Ja hän kiiruhti pitkin tietä erämaahan päin huitoen sekä oikeaan että vasempaan, ikäänkuin hän olisi taistellut kuun säteitä vastaan, jotka seurasivat hänen kintereillään.
»Hän näkee Ayeshan murhaajan jokaisessa valonsäteessä», sanoi Spahi.
»Miksei hän epäile sitten meitä?» sanoi Lady Wyverne puistatellen.
»Kukapa sen tietää? Kuka voi ymmärtää mielettömän ajatuksia?»
Marabout katosi yöhön, ja samassa Lady Wyverne huomasi käsivarren, joka oli kietoutunut hänen ympärilleen. Hän liikahti ja käsivarsi irtaantui hänestä. Mutta astuessaan eteenpäin hän oli yhä tuntevinaan sen puristuksen, samoinkuin se, jota hypnotistin käsi on kosketellut, tuntee sen magneetisen kosketuksen vielä kauan jälkeenkinpäin.
V.
Tänä yönä maatessaan hereillään ja kuunnellessaan rotkon läpi virtaavan virran kohinaa, oli Lady Wyverne kiihoittuneempi kuin koskaan ennen. Oikut olivat aina ohjanneet hänen elämäänsä, mutta ne olivat johtaneet sen aina valoisille ja kukkien siroittamille teille, ei koskaan pimeään salaperäisyyteen eikä surun synkkyyteen. Hän oli usein tuntenut rakkautta, mutta ei koskaan intohimoa. Hän oli aina ollut oikullinen, muttei koskaan kiivas eikä häikäilemätön; hän oli mielikuvitus-ihminen, mutta hänen tunteensa eivät koskaan olleet myrskyisiä. Hän oli ollut aivan kuin tuo arabialaispoika, joka lauloi laumaan joen partaalla; aivan kuin vieno, heleä ääni, joka kohosi aurinkoa kohti. Mutta nyt hän oli saanut tuntea sitä salaperäistä voimaa, joka kiihoittaa naiset taisteluun, hän oli nähnyt luokseen viekoittelevan käden, joka johdattaa kiihkeän sielun poluille, jonne sen ei pitäisi mennä, noille suurille aavikoille, missä tunteet kuohuvat ja ihmeet elävät.
Ensi kertaa eläissään hän tunsi olevansa hädässä.