Hän oli mieltynyt vaihteluun, mutta aivan luvalliseen vaihteluun. Hän oli halunnut Mayfairesta Monte Carloon tai Skotlannin vuoristosta Rue de la Paix’lle. Ja nyt hänen elämänsä äkkiä oli muuttunut yhtä epätodelliseksi kuin naamiohuvit, joissa hän oli esiintynyt Columbinena ja hän tunsi äänen sielussaan, joka vaati häntä aivan uuteen elämään.
Mutta hänen oli aivan mahdoton sitä saavuttaa. Siksi hän oli nyt onneton. Tuo sana »mahdoton» oli kuitenkin aivan uusi kokemus hänelle. Se melkein loukkasi häntä. Koko hänen tyytyväisyytensä omaan itseensä ja elämäänsä alkoi horjua. Hän oli kuin lapsi, joka halusi kuuta taivaalta.
Virran kohinassa oli hän kuulevinaan hullun Maraboutin huudon, kun tämä etsi murhattua armastaan kuutamossa. Tuo ääni kajahti erämaasta, jonka kynnyksellä hän oli. Hän näki edessään nuo molemmat miehet, punaviittaisen ja heleänvihreäpukuisen, joista toinen suojeli häntä, toinen ikäänkuin hyökkäsi hänen päälleen ja luopuen sitten äkillisestä tuumastaan hävisikin erämaan helmaan. Nyt yöllä nuo molemmat henkilöt tuntuivat hänestä paljoa todellisemmilta kuin hänen miehensä.
Spahi oli lausunut tuon sanan »villilampaat» pilkallisella äänenpainolla, ja Lady Wyverne oli arvannut hänen ajatuksensa. Crumpetin tunteita hän ei voinut epäillä. Crumpet rakasti häntä, hän oli valmis puolustamaan häntä koko maailmaa vastaan, hän antaisi tallata itsensä maahan, jos Lady Wyverne sitä haluaisi, mutta sittenkin — hän oli vain »vanha Crumpet parka», kehittymätön raukka. Hänessä ei ollut mitään salaperäistä.
Lady Wyverne veti nenäänsä, ikäänkuin hän olisi hengittänyt itseensä hyvää hajua. Hän ajatteli sitä tuoksua, joka läksi Spahin viitasta. Se oli ikäänkuin osa hänestä itsestään ja siitä maasta, jossa hän eli. Jos länsimaisella miehellä olisi ollut sellainen tuoksu, niin olisi se tuntunut epämiehekkäältä hänen mielestään. Mutta tämä seikka, sekä moni muukin on itämaalaiselle anteeksi annettava. He ovat erilaisia kuin me, nuo auringon lapset. Ja juuri tuo erilaisuus oli kiihoittanut Lady Wyvernen uteliaisuutta, vieläpä herättänyt hänessä jotakin muutakin. Hyvä haju ja lapsellinen ääni, revolveri, joka oli valmiina puolustamaan häntä, mustat silmät, käsivarsi, joka punaisen viitan alla tuntui raudankovalta, mustat silmät, jotka olivat terävät kuin haukan ja kuitenkin yhtä pehmeät kuin sametti — Lady Wyverne väänteli itseään vuoteellaan. Hänen ruumistaan poltti ja hänen mielensä oli rauhaton, häntä ei haluttanut lainkaan nukkua. Mikä tuo mies oli? Mikä oli hänen oikea luonteensa, hienoko vai raaka? Hänen käytöksensä oli mallikelpoinen, silloinkin kun hän äkkiä heittäytyi rohkeaksi! Entäs hänen sydämensä? Oliko hän kohdellut naisia julmasti?
Lady Wyverne oli oppinut tuntemaan Crumpetin luonnonlaadun keskusteltuaan hänen kanssaan puolen tuntia. Hän oli yhdellä silmäyksellä päässyt hänestä selville, arvannut hänen makunsa, nähnyt hänen vikansa ja hyvät puolensa, arvioinut hänet kerrassaan. Englanti kasvattaa lakkaamatta sellaisia miehiä, jotka pitävät yllä maan perintätapoja, jotka elävät ja kuolevat aito-brittiläisinä. Crumpet oli lävitsensä englantilainen, hyvä mies, johon saattoi epäröimättä luottaa. No niin, Lady Wyverne oli luottanut häneen ja mennyt hänen kanssaan naimisiin. Ja siitä saakka hän oli tullut hyvin toimeen. Ja sitä hän juuri elämässään oli halunnutkin.
Entäs nyt? Mitä hän oikeastaan tahtoi? Kuinka tyhmä ja naurettava koko tämä juttu oli!
Hän nousi äkkiä vuoteeltaan. Koska he olivat aikoneet viettää vain yhden yön El-Akbarassa, olivat he lähettäneet kaikki tavaransa sekä palvelijansa suoraan Beni-Moraan. Hän ei luullut täällä tarvitsevansa suorastaan mitään. Nyt hän etsi itse sukkansa ja tohvelinsa esille sytytettyään kynttilän palamaan. Kun hän vihdoinkin oli löytänyt ne, kääri hän ympärilleen aamutakkinsa, astui ulos verannalle ja alkoi kävellä siellä edestakaisin. Hän kulki useamman kerran Crumpetin ikkunan ohi. Pari kertaa hän pysähtyi epäröiden sen eteen. Hän oli jo puoleksi päättänyt astua hänen huoneeseensa, herättää hänet ja sanoa hänelle, ettei hän saisi enää ajatella vain villilampaitaan, vaan että hänen piti viedä hänet huomen-aamulla Beni-Moraan. Sitten hän astui edelleen tuumien mielessään, että olisi suorastaan häpeä herättää väsynyttä miestä, joka kuorsasi niin hyvässä tahdissa.
Kunhan Crumpet ei olisi kuorsannut! Lady Wyverne jäi tuumimaan, tokko muut ihmiset — niin juuri, muut ihmiset kuorsasivat myöskin.
Kuun valo himmeni, hopeavälke katosi lehtikujan puiden latvoista ja ne muuttuivat harmaiksi. Ilma kävi viileämmäksi.