»Suuri vaara uhkaa — mahdollisimman suuri vaara.»
Ja sitten hän ajatteli nuorta Spahia, joka istui hotellin ruokasalissa, pienen pöydän ääressä ja hymyili kohteliaasti rikkoessaan sormillaan pähkinän kuoren ja kaivaessaan siitä esiin sydämen. Ja sitten hänen ajatuksensa siirtyivät Ahmediin.
Ahmed oli taitava metsästäjä ja hän oli voittanut Sir Clauden suuren ihailun. Hän oli pitkä ja laiha, silmäpuoli, ja ohuet mustat viikset varjostivat hänen pitkiä, keltaisia hampaitaan. Kaunis hän ei ollut katsoa. Mutta hän osasi taidolla hoitaa tehtäväänsä ja oli huvitettu siitä. Miten innostunut hän olikaan ollut näihin metsästysretkiin. Ehkäpä hiukan liiankin innostunut.
Ravintoloitsijatar oli tartuttanut Sir Claudeen epäluulonsa erämaan asukkaita kohtaan. Sir Claude ajatteli nyt vaimoaan suurella huolella, voimakkaan, rakastuneen miehen suojelevalla tunteella. Ja itseään hän ajatteli katkeruudella. Miksi hän oli jättänyt vaimonsa yksin, ilman palvelijattarenkin turvaa, jättänyt hänet yksin ravintolaan keskelle erämaata, seuratakseen omaa itsekästä urheiluintoaan? Erämaan hiljaisuus, pimeys, vinha tuuli, joka puhalsi hänen ruskettuneita kasvojansa vasten, nostatti hänessä vihan häntä itseään kohtaan. Tuo pieni ravintola rotkon perukassa näytti hänen mielikuvituksessaan nyt ikäänkuin rosvojen pesältä. Ja tuonne, villien, petollisten ihmisten pariin, jotka muutaman rovon vuoksi olivat valmiit leikkaamaan toiselta kaulan poikki, hän oli jättänyt tuon ihailemansa, oikullisen, vaaleatukkaisen pikku olennon yksin yötä viettämään.
Hän kiiruhti eteenpäin. Ja taaskin hänen täytyi ajatella Ahmedia ja
Spahia, yhdistäen heidät ajatuksissaan yhteen.
Ahmed oli kovin innokkaasti kehoittanut häntä jäämään El-Akbaraan, oli yhä uudelleen kehoittanut häntä jäämään sinne pitemmäksi aikaa kuvaillen häikäisevin sanoin seudun ihmeitä ja moittien Beni-Moraa sairaiden ja vanhojen naisten olopaikaksi, jossa miesten oli sietämätöntä olla. Yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä hän oli päässyt Sir Clauden luonteen perille ja oli taitavasti kosketellut hänen herkimpiä kieliään. Mutta ehkäpä hän oli tehnyt sen vain siksi, että hän saisi häneltä kiskotuksi niin paljon rahaa kuin suinkin. Voisihan siinä olla kylliksi syytä hänen houkutteluunsa.
»Ehkäpä tuo kaikki sittenkin on vain turhaa lorua!» tuumi Sir Claude käyttäen lempilausettaan.
Siitä huolimatta hän kiiruhti eteenpäin, kunnes hän saavutti ensimäisen savimajan kylässä. Palmunlehdistä punottu ovi oli suljettu. Siellä-täällä lukittujen ovien yläpuolella kamelien päät irvistelivät. Ikkunareijistä riippui turkinpippurikimppuja. Tasaisilla katoilla juoksenteli edestakaisin laihoja, valkoisia tai keltaisia koiria painaen alas päänsä ja haukkuen vimmatusti ohikulkevaa muukalaista.
Taaskin tuli Sir Claude ajatelleeksi tätä raakalaismaata, ja omatunto moitti häntä itsekkäisyydestä. Samoinkuin monet muutkin vähemmän lahjakkaat miehet hän oli taipuisa liioittelemaan asioita tai panemaan niihin liian vähän arvoa. Hän oli aivan huolettomasti jättänyt vaimonsa yöksi yksin. Nyt tämä asia kiusasi häntä aivan liiaksi. Se tuntui hänestä suorastaan hirveältä velvollisuuden laiminlyönniltä.
Varjo ilmestyi pimeistä taloista ja seurasi äänettömästi häntä. Hän kääntyi äkisti taakseen ja tarttui revolveriinsa.