Sir Claude oli hetken aikaa ääneti. Oppaan vastaväitteet tuntuivat järkeviltä. Mutta samassa muistui Sir Clauden mieleen ravintoloitsijattaren sanat, että Ahmed voisi tehdä mitä tahansa muutamista frangeista.
»Entäs jos minä maksaisin hyvin?» sanoi hän. »Jos antaisin teille sata frangia?»
»Herra tarkoittaa —?»
»Otaksukaa, että antaisin teille sata frangia, jos lähdette minun kanssani vielä tänä yönä takaisin El-Akbaraan. Lähtisittekö silloin?»
»Herra, en minä voi ottaa tuollaista retkeä edesvastuulleni. Jos jotakin tapahtuisi —»
Onko Benchaalal maksanut teille vieläkin enemmän?» huudahti Sir Claude.
Hän tiesi tuskin itsekään, miksi tuo inhottava epäilys äkkiä nousi hänen mieleensä. Se oli vain epäselvä aavistus, joka heräsi Sir Clauden mielessä hänen huomatessaan miten itsepäinen Ahmed oli; hänestä tuntui ikäänkuin arabialainen olisi punninnut mielessään kahta eri tarjoumusta, verrannut toisiinsa heidän kummankin ansioitaan ja heidän kukkaroittensa arvoa. Sir Claude ei ollut usein tarkkanäköinen, mutta tänä yönä hänen hermonsa olivat tavattoman herkät. Jokin voimakas tunne hänen sydämessään vaikutti hänen aivoihinsa, pakoitti häntä ajattelemaan tavallista nopeammin.
»Benchaalal, herra?» sanoi Ahmed. »Kuka se on?»
»Kirottu roisto, kyllä te sen tiedätte! Benchaalal, Spahi, algiereläinen upseeri, joka asuu El-Akbaran hotellissa.»
Ahmed, huomattuaan petoksensa paljastetuksi, jätti koko kysymyksen sikseen ja sanoi aivan levollisesti: