»Ja miksi Benchaalal olisi antanut minulle rahaa?»
Sir Claude avasi huulensa vastataksensa, mutta ei sanonut kuitenkaan mitään. Mitäpä hän voisi sanoa alhaiselle arabialaiselle? Vaikka hänen hirveä epäluulonsa olisikin oikea — ja miksei se olisi oikea? — ei hän voisi ilmaista sitä, ei edes viitatakaan siihen. Ravintoloitsijatar oli nostattanut hänen mielessään pelkoa, epäilystä ja syytöstä. Hän pelkäsi vaimonsa puolesta, hän epäili kaikkia arabialaisia, etupäässä Benchaalalia ja Ahmedia ja hän syytti itseänsä. Mutta hänen täytyi olla vaiti. Ahmedin käytös lisäsi entistään enemmän hänen epäilyksiään. Hän tunsi nyt selvästi, että Ahmed oli yllyttänyt häntä metsästysretkille, vieläpä jäämään yöksikin tänne syiden vuoksi, joilla ei ollut vähintäkään tekemistä gasellien eikä villilampaiden kanssa.
He olivat kulkeneet nyt kylän läpi ja astuivat ravintolaa kohti. Kuu tuli juuri näkyviin suolavuoren huipun takaa ja kohotti pimeyden vaippaa aavalla lakeudella. Viinipuun alla lamppu paloi valaisten vanhaa ranskatarta, joka liikkumattomana seisoi siinä ja odotti heidän takaisintuloaan.
Sir Claude ei vastannut mitään Ahmedin kysymyksiin, mutta kun he saapuivat ravintolan edustalle, sanoi hän äkkiä Ahmedille:
»No, selittäkääpä nyt rouvalle ja minulle, miksi te sanoitte rouvalle, ettei Benchaalal ollut El-Akbarassa?»
»Herra, en minä ole sitä sanonut! Miten minä olisin voinut sitä sanoa, koska Benchaalal on siellä?»
Sir Claude kääntyi ravintoloitsijattaren puoleen, joka näytti hämmästyneeltä ja uteliaalta.
»Ettekö te vakuuttanut minulle, rouva —» hän alkoi.
Mutta ravintoloitsijatar keskeytti hänet.
»Herra voi puhua koko yön ja vaikka kokonaisen vuodenkin, mutta ette te sittenkään pääse arabialaisen perille.»