Hän levitti kätensä ja kohautti olkapäitään.
»He ovat likaista joukkoa!» kuiskasi hän sitten Sir Clauden korvaan.
Sir Claude katseli hetken aikaa maahan, kädet taskuissaan. Kuun valo kirkastui. Se vahvisti hänen päätöstään. Kohottaen päätään hän sanoi Ahmedille:
»Hakekaa muulit!»
Opas tuijotti hetken aikaa häneen, ja huomattuaan, ettei tätä käskyä käynyt vastustaminen, hän katosi ravintolan ovesta pihalle, missä muulit seisoivat.
Ravintoloitsijatar näytti kummastuneelta.
»Ei suinkaan herra aio lähteä? Sehän on aivan mahdotonta! Herra —»
»Kuulkaahan, rouva», sanoi Sir Claude istahtaen pienen pöydän ääreen, jossa lampun vieressä seisoi viinipullo, jonka hän oli luvannut takaisin tullessansa tyhjentää, »kuulkaahan — te kerroitte minulle arabialaisista! Minä en tunne heitä. Minähän olen vieras täällä. Tulen Englannista, jossa voi luottaa miehen sanaan ja jättää melkein minne hyvänsä naisen tarvitsematta pelätä, että häntä häväistään. Neuvokaahan nyt minua! Istukaa rouva.»
Ravintoloitsijatar kävi häntä vastapäätä istumaan. Lampun lepatteleva valo valaisi hänen ryppyisiä kasvojansa ja kirkasti hänen katsettansa, joka oli kiintynyt vieraaseen.
»Neuvokaa minua! Minulla on vaimo, hän on pieni, nuori, tyttömäinen, miltei kaunein nainen koko Englannissa. Hän on täällä minun mukanani.»