Vaunut pysähtyivät yksinäisen talon edustalle, joka sijaitsi rotkon pohjukassa vuolaan joen rannalla. Korkeat kalliot kohosivat joka puolella taivaan sinistä kantta kohti. Hotelliin johti pitkä lehtikuja, jota myöten karavaanitie kulki Saharaan. Rakennus oli pieni ja matala, mutta siistin ja kodikkaan näköinen. Ikkunoissa oli vihreät säleluukut ja veranda oli suuri ja avara.
»Teetä verannalle!» huusi Lady Wyverne. »Teetä, teetä, ja sitten, missä on erämaa?»
Ravintolan emäntä, lihava, keski-ikäinen ranskalainen nainen selitti, että erämaa oli aivan kallioiden takana. Vain viiden minuutin matkan päässä rotkosta. Lady Wyverne oli ihastuksissaan. Hän unohti kokonaan pelkonsa ja nielaistuaan kupillisen teetä hän sai miehensä mukanaan tielle, joka johti suurelle luonnon muodostamalle kallioaukolle, jota arabialaiset nimittävät »Saharan portiksi». Sir Claude oli ollut puhuttelemassa pitkäkasvuista arabialaista opasta, joka astui nyt heidän rinnallaan tietä näyttäen, mikä ei olisi lainkaan ollut tarpeellista. Sir Claude sanoi silminnähtävällä mielihyvällä vaimolleen:
»Kuulehan, Kitty, mitäs arvelet siitä? Tämä poika väittää, että täällä on paljon metsänriistaa, villilampaita vuoristossa ja suuria gaselliparvia aivan läheisellä tasangolla. Mitäs arvelet, jos jäisimme tänne muutamiksi päiviksi eikä vain yhdeksi iltaa? Voisin nousta kello kolmelta aamulla ja metsästää hiukan. Mitäs arvelet?»
Sir Claude katsoi huolissaan vaimoonsa.
»Hetken kuluttua vastaan sinulle, Crumpet, kunhan olen — Oi!»
Lady Wyverne huudahti ja pysähtyi keskelle tietä puristaen miehensä käsivartta. He olivat joutuneet erämaan laitaan ja näkivät edessään laskevan auringon. Aivan äkkiä koko maailma oli muuttunut. Loistavat värit häikäisivät heidän silmiään. Joki kulki täällä aivan rauhallisena laskien ihanan palmupuiden varjostaman keitaan helmaan, joka kohosi keskeltä loppumattoman avaraa keltaista kenttää. Vasemmalla näkyi taivaanrannassa pitkä vuoriketju, joka hohti punaisena laskevan auringon säteissä. Ja kolmesta arabialaisesta kylästä, joiden ruskeat talot olivat siroitetut sinne-tänne palmujen keskelle, kuului lasten huutoa, koirien haukuntaa ja arabialaisten rumpujen ja ooboe-soittimien hiljaista ääntä.
Suuren kallion juurella, joen rannassa istui pieni arabialainen poika puhaltaen pilliä.
»Oi, Crumpet!» sanoi Lady Wyverne seisottuaan hetken aikaa mietteihin vaipuneena, »kuinka omituista täällä on, kuinka —»
Hän veti henkeään. Hänen silmissään kiilsi kyyneleitä. »Kameleja!
Kameleja!» huudahti hän sitten. »Katsohan, Crumpet!»