»Sanotaan, että Benchaalal maksaa hyvin niille, jotka palvelevat häntä.»
»Entäs teille? Maksaako hän hyvin teillekin?»
»En minä ole Benchaalalin palvelija, herra.»
»Mitä, ettekö ole koskaan käynyt hänen kanssaan metsästämässä?»
»Olen kyllä, herra. Ja Benchaalal maksaa aina hyvin metsästysretkillänsä. Mutta hän maksaa vasta perästäpäin.»
Sir Clauden mielestä Ahmedin sanojen takana piili jotakin. Hänen verensä alkoi kiehua. Hänen olisi tehnyt mieli ottaa opas hengiltä, heittää hänet alas muulin selästä ja nähdä hänen kiemurtelevan hiekassa.
»Ei», tuumi hän mielessänsä, »minä olen hullu, jos rupean minkäänlaisiin keskusteluihin tuon miehen kanssa. Minun täytyy auttaa itse itseäni. Huomenna lähden Kittyn kanssa Beni-Moraan. Hän tulee olemaan hyvillänsä. Hän olisi halunnut lähteä jo aikaisemminkin. Minä olen ollut liian itsekäs, mutta mitään vahinkoa ei ole voinut vielä tapahtua, vaikka tuo mustaihoinen lurjus olisikin suunnitellut jotain pirullista yhdessä Ahmedin kanssa.»
Ahmed ei voinut saada sanaakaan enää hänestä. Kaikkiin arabialaisen salaisiin viittauksiin hän vastasi aivan yksitavuisesti, ja lopulta he ratsastivat ääneti edelleen tunnin toisensa jälkeen, kunnes he saapuivat yhä lähemmäksi sitä mustaa vuoriketjua, joka oli heidän matkansa määränä.
Aamu alkoi jo koittaa, kun he saapuivat sille kovalle, hyvälle tielle, joka johtaa El-Akbaran keitaan kolmeen kylään. Kuu kalpeni yhä enemmän, tuuli heidän takanaan muuttui vilpoisemmaksi, ja Sir Claude, niin vahva kuin hän olikin, alkoi tuntea tavatonta väsymystä, omituista painostusta, mikä ei ollut yksin ruumiillista, vaan ikäänkuin salaista liikutusta, kylmää väristystä.
»Onpa tämäkin menoa», tuumi hän itsekseen.