Sir Claude ei ollut koskaan välittänyt vaimonsa pienistä rakasteluista. Sillä hän oli aina luottanut häneen. Lady Wyverne, jolle kaikki ne miehet, jotka olivat liehakoineet häntä, olivat olleet aivan väliäpitämättömiä, ei ollut myöskään koskaan pelännyt, että Sir Claude voisi panna pahakseen tuollaista viatonta leikkiä. Sillä se oli käynyt aina aito-englantilaiseen tapaan ja hänen oma kylmäverisyytensä oli estänyt häntä tuntemasta vähintäkään pelkoa tai rikoksellisuutta.
Mutta nyt hän oli peloissaan sekä itsensä että miehensä puolesta. Ja hän tunsi rikollisuutta, ei sen vuoksi, että hän olisi tehnyt itsensä syypääksi mihinkään väärään tekoon, vaan niiden ajatusten vuoksi, jotka olivat risteilleet hänen aivoissaan ja niiden tunteiden tähden, jotka olivat liikkuneet hänen sydämessään.
Hän tunsi perinpohjin miehensä ja hänen puhtaasti englantilaisen luonteensa. Kaikki ne ennakkoluulot, jotka ovat niin tavallisia englantilaiselle, oli Sir Claudekin omistanut itselleen, nuo ennakkoluulot olivat hänen kaikkea muuta kuin terävän järkensä hemmoiteltuja lapsia.
Lady Wyverne oli aivan selvillä siitä mitä Sir Claude ajatteli afrikalaisista. Hän ei antanut heille suurempaa ihmisarvoa kuin amerikkalainen neekerille. Kaikki afrikalaiset, olkoot sitten egyptiläisiä, arabeja, neekerejä tai maureja, olivat hänen mielestään vain »musta-ihoisia» — »kirottuja musta-ihoisia». Kaikki eroituksetta. Hänen mieleensä ei voinut edes iskeä se ajatus, että hänen vaimonsa voisi joutua ystävällisiin suhteisiin sellaisen ihmisen kanssa, suostuisi lemmenleikkiin hänen kanssaan, sallisi hänen ihailla itseänsä tai vieläpä rakastaakin. Mutta jos hänen olisi pakko uskoa sellaista, jos hän tulisi vakuutetuksi siitä, että hänen vaimonsa oli ollut yöllisellä kävelyllä arabialaisen kanssa, että hän oli sallinut hänen ihailla itseään ja oli myös itse ihaillut häntä, ollut huvitettu hänen seurastaan ja vieläkin enemmän — ollut ihastunut häneen! Niin mitäpä sitten?
Äkkiä Lady Wyverne näki miehensä uudessa valossa, näki hänessä aivan uuden olennon. Englantilaista on useinkin vaikea saada heräämään, mutta kun hän herää, niin hänen kanssaan ei ole hyvä leikitellä. Sir Claude oli luonteeltaan hyvin suoraviivainen, melkein kuin luonnonlapsi. Ja sattuupa joskus, että tuollainen luonnonlapsi voi olla hyvin vaarallinen, vieläpä julmempi kuin kukaan muu. Sillä hän hyökkää eteenpäin yhtä sokeasti kuin kone.
Lady Wyverne värisi vuoteessaan.
Mutta hetken kuluttua hän koetti vakuuttaa itselleen, ettei Sir Claudella ollut aavistustakaan koko asiasta. Jos hän olisi aavistanut jotain, niin hän olisi lähtenyt etsimään häntä tai hän olisi odottanut häntä hänen huoneessaan valmiina rankaisemaan häntä.
Mutta miksi hän oli palannut kesken retkeltään?
Varmaan joku epäilys oli noussut hänen mieleensä, varmaan oli tapahtunut jotain, joka oli kääntänyt hänen ajatuksensa pois villilampaista ja kiinnittänyt ne johonkin aivan muuhun.
Lady Wyverne makasi hyvän aikaa aivan liikkumattomana. Äkkiä hän kuuli ääniä alhaalta. Arabialaiset palvelijat olivat hereillä. Vaikka uutimet olivatkin alhaalla, saattoi hän huomata, että auringonsäteet olivat nyt ennättäneet rotkoon saakka. Päivä oli koittanut, täysi päivä. Ja hänen oli pakko kestää sen valoa.