Päivällispöydässä ei paitsi heitä ollut kuin eräs nuori ja kaunis arabialainen, Algiereen sijoitettu Spahi [Spahi on turkkilainen tai algierelainen ratsuväenupseeri], niinkuin edeskäypä heille kertoi; hän oli nyt matkalla kotiin isänsä luo, joka oli hyvin vaikutusvaltainen mies Zibanin piirissä. Lady Wyverne katseli huvitettuna vierasta. Tällä oli lumenvalkoinen turbaani päässä ja punainen takki yllä ja keskellä kaikkea tätä valkoista ja punaista väriä loistivat hänen mustat silmänsä kuin tähdet ja hänen hampaansa kiilsivät hänen hymyillessään edeskäyvälle ja lausuessaan hänelle pari sanaa aivan virheettömällä ranskankielellä. Hänen kasvonsa olivat tavattoman ilmeikkäät, mutta samalla niissä oli jotakin julmaa, kylmän älykästä.
Päivällisen aikana Sir Claude puhui vain villilampaista ja heti aterian päätyttyä hän sanoi:
»Kitty, emmeköhän mene sisään.»
»Sisäänkö!» sanoi Lady Wyverne. »Miksikä, kellohan on vasta kahdeksan!»
»Niin kyllä, mutta sinähän olet kovin rasittunut, tuo onnettomuus rautatiellä ja kaikki muukin —»
»Sinä arvelet, että olet uninen ja että sinun täytyy nousta kello kolmelta voidaksesi ampua muutamia lammas raukkoja. Mene nukkumaan, Crumpet; minä jään tänne verannalle katselemaan kuuta.»
Sir Claude heitti unisen silmäyksen nuoreen Spahiin, joka juuri otti pähkinän lautaseltaan ja piteli sitä kapeitten hentojen sormiensa välissä. Hänen katseensa oli vakavasti luotu alas.
»No niin, Kitty, minä menen tosiaankin sisään. Katsohan, jollen saa kyllikseni nukkua, niin kukapa tietää miten huomenna —»
»Et saa ainoatakaan lammasta, vaan ammut sen sijaan oppaasi. Kyllä minä ymmärrän. Ala laputtaa.»
Sir Claude kääntyi mennäksensä. Rasahtava ääni kuului huoneesta. Hän kääntyi taakseen. Spahi oli rikkonut pähkinän sormillaan ja hymyili kaivaessaan sen sydämen esille.