AKSEL. Ei, nyt olet sinä aivan lumottu. Täytyy siis auttaa sinua tielle. — Kuuleppas nyt, eikö tavallisesti aina löydy jonkinlaisia pieniä salaisuuksia näin syntymä- ja nimipäivinä? Onko tämä seikka jotakin uutta sinulle, häh?
BERTHA. Mitä! Mitä sinä sanot, Aksel?
AKSEL. Olisiko niin kummallista, jos miehesi olisi valmistanut sinulle pienen surpriisin kunniapäivänäsi? Päivä ei ole loppunut vielä, tiedän mä.
BERTHA. Mitä kuulen minä! Sitähän en ollenkaan ole tullut ajatelleeksikaan!
AKSEL. Ja olisiko aivan mahdotonta, että tuo hirmuinen kirje nyt saattaisi riippua jonkinlaisessa yhteydessä juuri tämän surpriisin kanssa, vai mitä?
BERTHA. Jumalani, kuinka yksinkertainen olen ollutkin! Mutta kuinka on mahdollista, etten ennen ole tätä aavistanut? Kuinka olen voinut olla niin sokea?
AKSEL. Sen sanon sinulle: minulta ei puutu luottamusta sinuun, vaan päinvastoin.
BERTHA. Mutta Aksel, ajatteleppas toki! Pitkällinen poissaolosi illalla — salainen käytöksesi — tuo kirje — kaikki yhteensä! Rakas Aksel, voitko minulle anteeksi antaa?
(Halailee Akselia).
AKSEL. Sydämmeni pohjasta, Berthaseni — varsinkin kun kaikki on Amalian syy. — Mutta nyt kai olet varmaankin erittäin utelias saamaan tietää, mikä tämä kummallinen salaisuus mahtanee olla, eikö niin?