MIILI. Niin, se tuntuu kuin tahtoisit päästä minusta erilleen.
(Nyyhkii).
KÄKI. Kuinka sinä nyt tuommoista joutavata — — Olenko minä millään tavalla — —? Rauhoitu nyt, rauhoitu!
MIILI. Minä olen siis erehtynyt. (Katsoo häntä suoraan silmiin.) Sinä siis et tahdo minusta päästä?
KÄKI. No, sinä nyt olet merkillinen, se täytyy sanoa.
MIILI. Sinä et katso minua avonaisesti silmiin, Yrjö. Onko jotain tapahtunut, joka tekee minut sinulle vastenmieliseksi, sano vaan suoraan.
KÄKI. Vastenmieliseksi! Sinä pieni keijukainen!
MIILI. Jätetään nyt nuo korulauseet. Onko jotain muuta, joka sinun mielestäsi tekee meidän yhtymisemme arveluttavaksi? Ehkä omaiseni ei sinua miellytä? Ehkä Bertha — —? Ehkä et pidä papasta ja mammasta?
KÄKI. Mutta kuka on istuttanut nuo hullutukset päähäni, Miili?
MIILI. Ei kukaan — mutta yöllä kuin makasin valveellani — tähdet tuikkivat niin suurina ja kirkkaina — ja ajatukset kävivät niin vakaviksi. Minä ajattelin omiani, jotka minun kohta täytyy jättää — että minä vielä olen niin lapsellinen — että minä tarvitsen niin paljon rakkautta. Enkä tiedä mistä syystä — mutta minä purskahdin itkuun — hillittömään itkuun — —