ALBERT. Ehkä hän on tullut kumartamaan, ha ha!
MILLER. Mitä sinä noin naurat?
ALBERT. Muuten vaan kun ajattelen kuinka koomillista se olisi, kun pappa ottaisi vastaan kumartelijoita.
MILLER. Mitä koomillista siinä olisi? Sitä minä en suinkaan ymmärrä. Mutta sinä olet aina semmoinen ettet voi mitään katsella totiselta ja vakavalta kannalta. Kaikille sitä vaan pitää irvistellä ja —
ALBERT. Ei suinkaan, mutta jos kerran on hyvät paperit, niin —
MILLER. Hyvät paperit, niin. Mutta se riippuu siitä millä tavalla nuo paperit jätetään sisähän, ja se seikka on myöskin lukuun otettava. Hakija, joka noin vaan työntää hakemuksensa menemään postissa, tekee aina minuun jonkunmoisen vastenmielisen vaikutuksen. Hän on verrattava henkilöön, joka lakki päässä, päivää sanomatta, astuu virastoon, nakkaa hakemuksensa pöytään virkamiesten eteen ja sitten poistuu yhtä röyhkeästi ja moukkamaisesti kuin tulikin. Tuommoisella miehellä voi olla vaikka kuinka mainiot paperit, niin ei —
ALBERT. Tarpeeton tuommoinen hännysteleminen minusta on, enkä minä suinkaan —
MILLER. Niin no, sinä! Niin sen minä kyllä luulen. Valtioneuvos kysyykin välistä minulta että miksi tuo teidän poikanne oikeastaan aikoo, ja mitä minä silloin voin muuta kuin —
ALBERT. Tiedäthän että tutkin estetiikkaa ja että —
MILLER. Estetiikkaa! Aivan oikein — niinkuin aina tyhjäntoimittajat.
Mutta tuo sinun estetiikkasi on jo —