MARI. Et arvannut niin suureksi esteeksi! Oletko järjiltäsi, vai pilkkaatko minua?
VILHO. Luulin voivani luopua —
MARI. Mutta nyt huomaat sen mahdottomaksi, niinkö?
VILHO. Sitä en juuri tahdo sanoa, mutta kiusaus oli suuri, ja ihminen on heikko. Aikaa voittaen kyllä tapani parantaisin.
MARI. Noin tyynesti hän saattaa puhua!
VILHO. Niin, näethän, minä en tahdo lupauksia tehdä, joita en kentiesi voisikaan täyttää.
MARI. Ihmettelen rehellisyyttäsi. Vahinko vaan, ett'et alusta alkaen ollut noin suorapuheinen.
VILHO. Siinä tosin tein väärin. Mutta arvaathan, Mari, etten uskaltanut.
MARI. Pelkäsit, tiedämmä, rukkaset saavasi.
VILHO. Enkä juuri sitäkään niin pelännyt, mutta tietysti olisi minulla ollut vaikeampi voittaa rakkauttasi.