MARI. Niinkö arvelet! Tosiaankin! Pois, minä en tahdo sinua enää nähdäkään!
VILHO. No, mutta kuulehan, Mari, tämä todellakin menee liian pitkälle.
Tosin olen pahoin tehnyt, mutta —
MARI. Sinä olit minua rakastavinasi, saadaksesi vaan minun rahani. Mene, minä halveksin sinua!
VILHO. Mari, kuinka saatat, kuinka julkeat noin sanoa —?
MARI. Tämä hetki on meidät eroittanut. Mene, äläkä rohkene enää tulla näkyviini!
VILHO. Mutta Mari! Maltahan toki mielesi! Semmoisesta vähäpätöisestä asiasta — —!
MARI. (Ottaa kihlasormuksen sormestaan ja heittää sen ylenkatseellisesti Vilholle). Tuossa on sormus! Pidä se muistona tyttöhupakosta, joka sinua niin lämpimästi rakasti, vaan jonka sinä niin armahtamatta petit! Oi, Vilho —! (Puhkeaa itkuun ja rientää vasempaan).
VIIDESTOISTA KOHTAUS.
Vilho (yksin) .
VILHO. Mutta, Mari, kuulehan toki! Saatatko todellakin olla noin kova? Mari! — Ei, hän ei minua enää kuule. Voi, onnetonta, minua! Voi, miksi en voinut olla koskematta tuohon kirottuun rasiaan! Noin minun nyt kävi! Ja itse olen kaikkeen syynä. Oi surkeutta, oi kauheata onnettomuutta, jota varmaankaan en kantaa voi!