BLOM. Marin ja sinun?
VILHO. Niin, näethän (ottaa sormuksen lattialta) — tuossa on kihlasormus — hän heitti sen pois — hän ei siitä enää huoli — minä en enää ansaitse sellaista tyttöä kuin Mari on — minä olen häntä loukannut, pahoin loukannut. (Nyyhkii ja pyyhkii silmiään kädellään).
BLOM. Lempo vieköön, jos minä tätä ymmärrän! Selitä tarkemmin, puhu suusi puhtaaksi, sanon minä!
VILHO. Suoraan sanoen, minä panin nuuskaa nenääni ja hän — Voi, voi, en minä voi sitä kertoa —!
BLOM. Mitä hittoa! Koska se tapahtui?
VILHO. Vast'ikään. Setä unhotti tänne nuuskarasiansa, kiusaus oli niin suuri, minä en voinut sitä vastustaa, vaan pistin tuota kirottua hiukkasen nenääni. Janne samassa tuli sisään ja näki toimeni. Hämmästyneenä juoksin minä ulos, ja kun tulin takaisin, oli Mari täällä ja tiesi kaikki. (Nyyhkii). Uh-uh-uh!
BLOM. Ja sentähden hän antoi sormuksen sinulle takaisin?
VILHO. Ei mitään muuta syytä hänellä ollut.
BLOM. Luulen sinun laskevan tässä leikkiä kanssani, mies!
VILHO. En, lempo vieköön, laskekaan; se valitettavasti on täyttä totta. Tiedättehän itsekin, kuinka hän inhoo nuuskaamista. Hän sanoi minua teeskentelijäksi ja petturiksi, soimasi minun kosineen häntä rahojen tähden, sanoi halveksivansa minua, kielsi minua tuon koommin tulemasta hänen näkyviinsä, ja mitä kaikkea hän lieneekään lausunut. Uh — uh!