VILHO. Ahaa, hän on siis mustasukkainen!
MARI. Mustasukkainen! Vieläpä mitä! Se vaan häntä harmittaa, että tällä tavoin muutama tuhat markkaa menee hänen käsistään. Sillä hän tietää minun tulevaisuudessa saavan periä setäni, ja rahoja hän himosi eikä minua, vaikka tosin olisin voinut käydä kaupan päälle minäkin.
VILHO. Mutta etköhän tuomitse häntä liian ankarasti, kenties hän hyvinkin sinua rakastaa. Siinä tapauksessa hän toki ansaitsisi sääliväisyyttä.
MARI (hymyellen). Kunhan et vaan sinä olisi mustasukkainen?
VILHO. Ole huoletta, minulla ei siihen ole vähääkään taipumusta. Mutta nytpä johtuukin mieleeni eräs asia, josta vuorostani saan sinua tilille vaatia. Etkö sinä itse kerran oikein todenperään käynyt mustissa sukissa?
MARI. Hyi sinua, mitä puhut!
VILHO. Älä väitä, minä huomasin sen selvään. Se oli Eva Ruususen, tuon nuoren lesken tähden, joka asuu tässä vastapäätä kadun toisella puolella. Kas vaan, sinä punastut! Kuinka saatoitkaan olla niin lapsellinen?
MARI. Niin kun luulin — kun näin sinut niin usein hänen parissaan.
VILHO. Mutta olemmehan jo monia vuosia olleet tuttuja keskenämme ja sitä paitsi olemme vähän sukuakin.
MARI. Niin, mutta hän on niin viehättävä ja panee kaikkein nuorten herrain päät pyörälle.