VILHO. Se on tosi, että hän on vilkas ja iloinen nainen ja että hän mielellään puhelee ja laskee leikkiä herrojen kanssa, jotka sentähden ovat huvitetut hänen seurastaan; mutta ei siinä sen enempää ole.
MARI. Niin he luulevat, mutta ennenkuin asiasta tietävätkään, joutuvat he paulaan.
VILHO. Noo, huonomman vaimon voisi saada kuin Eva on, sillä perinpohjin hän on hyvä ihminen. Minua ei hän kuitenkaan ansoihinsa saa, minä kun näet jo olen joutunut toisen ansoihin kiinni.
MARI. Hm, kuinka nyt sitten oikeastaan lieneekin sen asian laita? Sinä puolustat häntä aina niin suurella innolla, että varmaankin luulen sinun häntä vähän rakastelleenkin! Tunnusta vaan!
VILHO. No, totta tosiaankin, etkös ole aina vieläkin mustasukkainen!
Tuopa vasta on hullunkurista! Ha, ha, ha!
MARI. Eikö mitä, enhän minä sitä enää ole. Mutta koska sinä sen perille olet tullut, niin täytynee mun tunnustaa, että ensimmältä kihloissa ollessamme väliin todella kävinkin mustissa sukissa; vaan se tuli ainoastaan siitä, etten sinua vielä silloin tuntenut niin hyvin kuin nyt, kultaseni.
VILHO (syleilee häntä). Niinpä sinä kuitenkin salasit minulta jotakin, vaikka äsken väitit aina olleesi täydesti vilpitön minua kohtaan. Nyt sinua siitä rankaisen. Katsos näin. (Suutelee häntä).
NELJÄS KOHTAUS.
Edelliset. BLOM (tulee oikealta työpuvussa, hyräillen vanhaa rakkauden laulua. Hänen sisääntullessaan huudahtaa Mari: »ah, setä!» ja sieppaa työnsä pöydältä; Vilho ottaa sanomalehden jota on lukevinaan).
BLOM. La, la, la, la — No no, älkää ilveilkö vanhan sedän kanssa, kyllä minä näin kaikki. Ja vaikka en olisikaan mitään nähnyt, pitäisihän kuitenkin tietää, ettei Vilho täällä sanomalehtien tähden aamusta varhain iltaan myöhään oleskele. Ha, ha, ha, ylös alasin se näkyy sinulla olevankin, ha, ha, ha!