MARI. Kuinka sinä saatat olla noin häijy, setä!
BLOM. Olenko minä häijy, vaikka olen sinulle hankkinut niin oivallisen ja sievän sulhonkin? Sillä se nyt on varma, että ilman minua et sinä häntä ikinä olisi saanut. Ell'emme me Vilhelmin kanssa olisi satunnaisesti tulleet tutuiksi klubissa noin kuukausi takaperin ja ell'emme siellä olisi joutuneet niin hyviksi ystäviksi, ei hän luultavasti koskaan olisi jalkaansa kynnyksemme ylitse astunut. Niin, kyllä sinun vaan on minua hänestä kiittäminen, tipaseni!
MARI. Tuota setä aina kehuu. Mutta kuinka te oikeastaan tulitte niin hyviksi ystäviksi? Sitä ette vielä ole minulle kertoneet.
VILHO. Minä olin tilaisuudessa tekemään sedälle pienen avun. Hän näet oli unhottanut rahakukkaronsa kotiin, ja minä tarjosin hänelle omani. Vähäpätöinen asia tykkänään, vaikka setä siitä nosti niin suurta pauhua.
BLOM (itsekseen). Voi sinua, veitikka! (Ääneen). Aivan niin, minä olin unhottanut kotiin (arvellen ja tarkoittavalla silmäyksellä Vilhoon) — rahakukkaroni. (Nuuskaa). Prosit, veljeni! Hahaha!
MARI (uhkaa sormellaan). No, setä, setä!
BLOM (pistää sukkelaan rasian taskuunsa). Voi, heikkari!
MARI. Et sinä koskaan muista, mitä olet minulle luvannut, setä.
BLOM. En muista, se on kyllä tosi.
MARI. Sinä olet auttamaton.