ONNI. Niin, väistyhän vähäisen, niin minä sen sinulle kerron.
HILMA (istuu paikallaan): Toisen kerran — minä nyt tahtoisin tätä sanomalehteä —
ONNI. Mutta se on todellakin asia, joka sinua tulee ilahduttamaan — sen luulen voivani taata.
HILMA (kärsimättömästi): Anna minun olla rauhassa, sinä vaivaat minua!
ONNI (väistyy): Soo-o! Siltäkö se kuuluukin? No, suo anteeksi sitten! En minä sinua tahdo häiritä. (Erikseen:) En, minä en voi häneen suuttua, vaikka hän noin osoittaakin nurjaa mieltään — viehättävä hän on sittenkin. Parasta siis, että paikalla toimitan asiani, että kaikki on selvä ennenkuin muut tulevat. (Aikoo mennä hakemaan pakettia, kun kamreeri rouvansa seuraamana tulee oikealta). No, peeveli, tuossahan ne jo —!
SEITSEMÄS KOHTAUS.
Kamreeri. Rouva. Edelliset.
KAMREERI (yönutussa kärsivän näköisenä): Niin, niin, kyllähän sinä olet oikeassa, Emmaseni, vallan oikeassa. Mutta älä nyt enää siitä viitsi puhua — olenhan minä sen jo kuullut niin monta kertaa että —
ROUVA. Niin, mutta sinun pitää se kuuleman vielä sata, vielä tuhat kertaa, sillä eikö ole suuri skandaali, että vanha mies, perheen isä, rahatoimiston kamreeri ja valtuusmiesten sihteeri esiintyy semmoisessa tilassa kuin sinä eilen ja säikäytät kuoliaaksi vaimosi, lapsesi ja koko talosi, ja jos tuo olisi ensimmäinen kerta, mutta kun —
KAMREERI. Niin, niin, minä myönnän, minä myönnän; mutta katsohan, Onni on täällä — älä nyt vieraitten läsnäollessa rupea —