HILMA. Niin, ja oliko tuo kauniisti sanottu, mitä? Varsinkin kun mamma ja Reetta olivat saapuvilla.
ONNI. Ei, tuhmastihan tuo oli minulta, mutta —
HILMA. Ja näytänkö minä sitten minkäänlaiselta suursyöjältä? Luulenpa, ettei minun vartaloni ole sen —
ONNI. Ei suinkaan. Kuka sitä on sanonut? Sinä olet sylfiidi — keijukainen —!
(Lähestyy taas).
HILMA (väistyen): Sitä en ole, mutta en myöskään luule sen olevan niin selvän osoituksen proosallisuudesta, että kolmesti päivässä aterioitsee. Täytyyhän ylläpitää henkeänsä tässä matoisessa maailmassa, tietääkseni.
ONNI. Milloinka minä olen sinua proosalliseksi sanonut, kultaseni? Jos joku on proosaa täynnä, niin se olen minä itse. Ja juuri tuo minun luontoni sai eilen voiton ja pakotti minut sanomaan jotakin karkeampaa ja jokapäiväisempää kaiken tuon runollisuuden päälle, josta koko illan olimme puhuneet. Siinä kaikki.
HILMA. Kaunis selitys todellakin! Miksi sinä viivyitkin niin kauan?
Olisit mennyt tiehesi, kun sinun rupesi tulemaan ikävä —
ONNI. Ei, kuulehan Hilma, heitä nyt jo helkkariin tuo huono tuulesi ja ole niinkuin ennen! Katsos kuinka ulkona on kaunista! Päivä paistaa ja ihmiset häärivät iloisina ja onnellisina. Ja kuule, sitten minulla vielä on sinulle jotakin sanottavaa, jota et arvaakaan.
HILMA (vilkaisee häneen kysyvästi, sitten välinpitämättömästi): Vai niin!