KAMREERI. Ei tiedäkään, veliseni!
ONNI. Mutta kuinka, taivaan nimessä, te nyt aiotte menetellä, setä?
KAMREERI. Olenhan minä sitä jo vähän aprikoinut — ja sitten minä olen uskaltanut luottaa sinuun, jos nimittäin siihen suostut?
ONNI. Mielelläni, jos se vain minun vallassani on. Mutta en ymmärrä, kuinka setä tuli noin —
KAMREERI (jatkaen): Noin rohkealle tuulelleko? aioit sanoa. En sitä itsekään käsitä. Taisi olla viskaalin ja pormestarin syy. He seurasivat meitä, kun valtuusmiesten kokouksesta menimme seurahuoneelle, ja tarjosivat sitten minulle kilpaa totia. Ensin oli erittäin hauskaa. Puhuttiin hauskoja juttuja, postisihteeri soitti pianoa ja pappi lauloi ja löi eteispoikaa. Mutta sitten nuo irvihampaat rupesivat minua pilkkaamaan.
ONNI. Ohoh! Vai pilkkaamaan?
KAMREERI. Niin, väittivät näet, etten muka ole herra talossani, että olen tohvelin alla ja muuta semmoista, josta hiukan suutuin. Ja kun sitten tulin tyrkänneeksi viskaalia rintaa vastaan, hän kun oli pahin kaikista, niin siitäkös sitten melu nousi!
ONNI. Ha ha, vai niin!
KAMREERI. Huusivat, että tämä oli ihmisrääkkäämistä ja että siitä tulee käräjäasia, ja eläintohtori, joka myöskin oli saapuvilla, koputti viskaalia rintaan ja määräsi että sinne pitäisi panna jotakin laastaria, ja kun pormestari siksi ehdotteli hienot aamiaiset kaikille läsnäolijoille, niin ei ollut minulla muuta neuvoa, kuin myöntää vaan. Ja sitten kaikki hurrasivat ja nauroivat ja nostivat minua — ja sen perästä en muista muuta, kuin että istuin vossikassa ja tulin kotiin.
ONNI. Ha ha ha! Niin, kyllä ne ovat semmoisia junkkareita, että menepäs heidän kanssaan sormikoukkua vetämään, ha ha ha! Mutta eikö sitä voi peruuttaa koko kutsua? Eihän setä silloin ollut aivan oikein —