ONNI. Noh? Mitä nyt on tapahtunut?
REETTA. Eipä juuri mitään erityistä. Rouva vain pitää siitä niin kauheata elämää, kun kamreeri eilen oli seurahuoneella lystäilemässä ja tuli kotiin niin myöhään. Hän äyskii ja räiskii jokaiselle, ettei tiedä, kuinka olla ja liikkua.
ONNI. Mitä hiiessä? Oliko ukko eilen viftillä? Sepä ei juuri usein tapahdu.
REETTA. Ei, mutta kyllä hän tällä kertaa olikin aika tellukassa. Kello yhden aikana kuulimme koputusta kyökin ovelta, ja kun menin aukaisemaan, niin putosi kamreeri kynnykselle kuin mikäkin mytty, ja samassa kuulin poisjuoksevien askelia ja hiljaista naurua ja kikattamista. Rouva tuli sitten ja talutti hänet sänkykamariin — ja en minä sinä yönä olisi tahtonut olla kamreerin sijassa, se on nyt vissi.
ONNI. Ha ha ha! No, en minäkään! Mutta nyt hänellä luultavasti on hirmuinen kohmelo, jos hänet oikein tunnen. Eikö niin?
REETTA. Niin onkin. Sen vuoksihan minutkin lähetettiin tätä seltterivettä hakemaan. Mutta ei rouva sittenkään ole ripityksiään lopettanut. Yhä niitä vain sataa, ja minä oikein surkuttelen herraa, sillä niin harvoin kuin se —
TOINEN KOHTAUS.
Rouva. Edelliset.
ROUVA (oikealta, puhuen kulissien taakse): No kyllä, kyllä! Eikö sinulla nyt, Herran nimessä, ole sen verran malttia, että voit odottaa, siksi kuin hän — (Huomaa Reetan). No, tuossahan sinä oletkin, sen letus! Missä ihmeessä sinä taas olet viipynyt koko päivän? Tuo tänne se seltteri pian!
(Vetäytyy takaisin Onnia huomaamatta.)