POSTILJOONI. E-e-enhän minä. Pidin vaan silmäni kiinni, kun tuo päivän paiste niin kovasti — —
(Vasemmanpuolista ovea avataan taas).
POSTINHOITAJA. Minä tulen, minä tulen. (Kirjurille) Menen vähän tuonne sisään. Jos tarvitaan, niin tulkaa hakemaan!
(Menee).
KIRJURI. Jahah, kyllä minä —. Hyvä että hän meni, niin saan olla rauhassa, sillä kovin tuntuu nyt mieleni raskaalta. — Niin, kyllä se nyt taitaa olla loppu minun ja Helmin välillä, ja eihän se kumma olisikaan, kun häntä niin pahasti loukkasin. Miksi en voinutkaan paremmin hillitä itseäni? Sillä jos hän olisikin kihloissa luutnantin kanssa, niin syytönhän hän on siihen, kun minä en koskaan ole rohjennut puhua suutani puhtaaksi. Niin, aika pöllö olin, se on vissi! Mutta olemmehan tuttuja jo lapsuudesta saakka, ja pitäisihän Helmin jokseenkin tietää minkälaisia tunteita minulla on häntä kohtaan. Saakeli soikoon! Jos vaan varmaan tietäisin, mitä tuo kirje tuossa sisältää, niin antaisin mielelläni vaikka koko vuosipalkkani! — Mutta katsoppas, eikö hän unhottanut tuonne hansikkaansa? Aivan oikein, hänen se onkin. Ah, kuinka hieno ja pehmoinen se on! Mikä vieno tuoksu siitä lähtee! Ja kuinka suloisesti se hänestä muistuttaa! Ja hän, hän siis nyt olisi minulta ijäksi kadonnut — tullut toisen omaksi! Ei, se on mahdotonta, minä en voi sitä ajatellakaan, en, vaikka kuinka koettaisin!
ERÄS POIKA. Antakaa minulle kahdenkymmenen pennin merkkejä markan edestä.
KIRJURI (omissa ajatuksissaan): En, ennenkuin näen sen omilla silmilläni, tahi kuulen sen häneltä itseltään, sillä —
POIKA (kovemmin): Tämän edestä 20 pennin merkkejä!
KIRJURI (kuin edellä): Sillä niin kummalliselta, niin kaikin puolin oudolta tuntuu minusta, että hän ottaisi — —
POIKA (huutaa): Markan edestä 20 pennin merkkejä!