JANNE (yksin): Tuo Risto ymmärtää kaikki — sen selvästi huomaan. No, kummahan tuo ei olekaan, kun hän joka päivä näkee tämän alinomaisen lainaamisen ja vigileeraamisen. — Niin, niin, kuinkahan tämä lopullisesti päättyy, tämä toimeton ja ylellinen elämämme, jota tässä kaupungissa olemme alkaneet? Tuo on huoli, joka päivä päivältä tuntuu minulle yhä raskaammalta ja vaikeammalta! Jos kuitenkin voisin tunnustaa kaikki Lauralle! Mutta minä en milloinkaan ole oikein puhunut hänelle asiatoimistani, ja hän joutuisi varmaan tykkänään epätoivoon, jos hän saisi vihiä asian todellisesta laidasta. Ja sitä en minä voisi kärsiä, en millään muotoa. Mutta toiselta puolen taas, jos onnettomuus lankee hänen päällensä noin aivan tietämättä ja äkkiarvaamatta —? Niin, jos en voi saada patruunaa antamaan minulle aikaa tuon kahden tuhannen markan vekselin kanssa, niin ottaa hän kaikki raaka-aineeni pantiksi, ja mitä minulla silloin on muuta tarjona kuin — — Oh, tämä on semmoista kurjuutta, semmoista onnettomuutta, että tahtoisi lyödä päänsä seinään päästäksensä kerrassaan tästä ja koko maailmasta! Onni kumminkin, ettei vanha äitini tästä mitään tiedä, sillä mitä hän nyt ajattelisi pojastaan, jonka hän kasvatti niin yksinkertaisesti ja semmoisessa ankarassa kurissa? En mistään hinnasta häntä nyt tahtoisi kohdata, se on varma.
(Lauran ääni ulkopuolella näyttämöä.) Janne, Janne, etkö jo —?
JANNE. Minä tulen, minä tulen. — Ei, se on mahdotonta, minä en voi
Lauralle mitään sanoa —
LAURA (tulee sisään): No, katsopas sinua, kuinka olet surullisen näköinen! Aivan kuin olisit voisi myönyt ja —
JANNE. Erehdys, minä olen iloinen, sangen iloinen! Mitä sinulla on sanomista, sydänkäpyseni?
LAURA. Ei muuta kuin että herrani ja mieheni hyväntahtoisesti tulisi pikku eukkonsa kanssa hakkaamaan sokeria illaksi.
JANNE. Hyvin mielelläni, mutta annapas minulle ensin pieni suukko.
LAURA (lyö häntä sormille): Otapas jos saat!
(Juoksee nauraen pois. — Näyttämö on hetken tyhjänä.)
(Anna-muorin ääni ulkopuolella): Vai niin, tätäkö tietä?
Hyvä, hyvä, kyllä jo tiedän.