JANNE (herkeää kävelemästä): Kuulepas Risto, — minun täytyy sanoa — minun on todellakin tunnustaminen — ei ole nyt minulla sisällä aivan noin paljon rahaa. Etkö luule, että vielä odottaisivat pari kolme päivää — korkeintaan viikon?
RISTO. Hm, ehdottelinhan minä sitä jo heille, mutta, ikävä sanoa, he uhkaavat lopettaa työnsä, jos eivät heti saa täyttä palkkaa.
JANNE. Vai niin, vai ovat ne niin ylpeitä! No, sitten täytyy lainata — esimerkiksi Hukkaselta.
RISTO. Hukkaselta?
JANNE. Niin, se on kyllä totta — hän ottaa hyväntekijäisiä aika lailla, mutta tuon pienen summan takia en kehtaa turvautua suurempiin liikeystäviini. (Istuutuu pöytään ja kirjoittaa vekselin, jonka sitten antaa Ristolle.) Kas tässä olen kirjoittanut vekselin 250 markalle, maksettavaksi kahden kuukauden perästä. Senhän pitäisi riittää, arvelen minä?
RISTO (ottaa paperin): No, luulisihan tuossa koronkiskurissa sentään löytyvän hiukankin häpyä. Mutta muistaako mest—, vaprikööri, että Hukkasella on teiltä toinenkin vekseli? Hän on varovainen mies — ei tiedä, jos —
JANNE. Mitä? Luuletko, ettei minulle enää uskota velkaa sen verran kuin kaksi tai kolme sataa markkaa, luuletko sitä, hä?
RISTO. Enhän minä juuri tuota tarkoittanut, mutta —
JANNE. No, mitä sinä sitten joutavia puhut. Mene vain tuolla paperilla
Hukkaseen, kyllä sillä saat rahaa, sen takaan.
RISTO. Hm, kyllä koetan parastani. (Mennessään erikseen.) Janne parka, minä surkuttelen sinua!