(Levittää sylinsä.)
JANNE (syleilee häntä): Suo anteeksi, emme tienneet — emme voineet aavistaa — —
LAURA (samoin): Niin, tuo mamma, hän on aina kaltaisensa! Eikä riviäkään edeltäpäin! — Milloinka läksit kotoa, mamma?
(Alkaa riisua häneltä päällysvaatteita.)
ANNA. Niin, tuhat tulimmaista! — en voi paremmin sanoa — minä lähdin kotoa jo neljä päivää sitten ja olisin varmaan saapunut tänne jo eilen, ellei minulla olisi ollut vastuksia.
JANNE. Vai vastuksia?
ANNA. Niin, jo toisella hollilla tapahtui, että juuri kun nousimme ylös korkeata mäkeä, astui yht'äkkiä metsästä mies ja otti hevosen suitsista kiinni. »Mitä uskallat sinä, lurjus?» kysyin minä. »Tänne rahat, niin saatte mennä», sanoi hän ja veti pistoolin lakkaristaan. »Huut sika!» sanoin minä ja sivalsin häntä piiskalla silmille. Samassa kuulin laukauksen — hevonen täyttä kyytiä sivutielle — ja sitten ajoimme eksyksissä puolen päivää, ennenkuin viimein yöllä tulimme samaan kievariin takaisin, josta olimme lähteneetkin.
JANNE. Oh, tuopa ikävätä! Onni, että pääsit ainoastaan säikähdyksellä.
ANNA. No, älä muuta sanokaan! Ja, mikä on vielä ikävämpi — sillä tavalla myöhästyin junasta. Minä ajan — (Lauralle) kiitos, veikkoseni, röijyn pidän ylläni, — minä ajan juuri asemapihalle, kun kuulen junan: puh, puh, puh! »Odottakaa, älkää menkö, tässä on vielä reissuavaisia!» huusin minä ja viittasin nenäliinallani. Mutta vaunut tömisivät ja tärisivät niin julmasti, ettei kukaan minua kuullut ja sinne jäin seisomaan pitkin nokin ja sain kuin sainkin koreasti odottaa seuraavaan aamuun — —
LAURA. Mutta mamma on nyt hyvä ja istuu — tässä sohvassa —