ANNA. Tänään? No, no, älähän nyt sentään, ystäväni, niin kiirehdi —
LAURA. Ei suinkaan, ei millään muotoa. Mutta kun emme tiedä, kuinka kauan saamme pitää mammaa luonamme, niin — —
ANNA. Vai kuinka kauanko? (Erikseen) Sanoisinko heille jo kaikki tyyni? Ei, ei vielä. (Ääneen.) No, niin kauan kuin hyvänä pidetään, se on tietty.
(Ottaa suuren hyppysellisen vanhasta nuuskarasiastaan.)
JANNE. No, siitä nyt äiti voi olla huoleti, ettei — Mutta oletko jo syönyt aamiaista? Ehkä Laura —
LAURA. Niin, kenties saan luvan tarjota pienen voileivän —?
ANNA. Kiitos! en välitä suuresta enkä pienestä tällä kertaa. Lopetin evääni juuri kaupunkiin tultuani. Toimita minulle nyt vain saippuaa ja pesuvettä, sillä minä olen tomussa ja noessa kuin riihimies. Sitten saamme oikein perinpohjin rupattaa oloistanne ja eloistanne, tuloistanne ja toimistanne ja mitä vain sylki suuhun tuopi, ha, ha!
LAURA. Mielelläni, jos mamma minua seuraa, niin — (Ottaa hänen kapineensa ja menee vasemmalle.) Tässä on kamssusi, näen mä.
ANNA. No kyllä minä itsekin — — Voi sentään, vai olen siis nyt teidän omassa kodissanne, kakarat — voi sentään!
(Seuraa Lauraa.)