JANNE (yksin): No, nyt on piru merrassa! Mikä hiiessä on lentänyt muorin päähän, kun hän näin äkkiarvaamatta — ja juuri tänä päivänä! Kuinka taivaan nimessä nyt on meneteltävä?
LAURA (tulee takaisin): Niin, mitä nyt teemme?
JANNE (neuvotonna): Niin, mitä nyt teemme?
LAURA. Ja niin sopimattomalla ajalla kuin suinkin voi!
JANNE. Totta on.
LAURA. Kutsua hänet tuohon hienoon seuraan, ei millään muotoa käy laatuun.
JANNE. Hm — eipä juuri.
LAURA. Se on mahdotonta, tuiki mahdotonta, sanon minä.
JANNE. Mutta hän on kuitenkin äitini. Minun on häntä kiittäminen kaikesta, mitä —
LAURA. Vai niin, vai virität sinä tuota nuottia — kyllä sitten tiedän minäkin, kuinka minun on käyttäydyttävä. Teen itseni sairaaksi, niin ei tule mitään koko kestistä.