RISTO. Kyllähän, mutta —
ANNA. Mikä ajatus! Olisiko se todellakin mahdollista! Kuulepas, onko sinua käsketty tuohon kestiin tänä iltana, hä?
RISTO. No, no, eihän se nyt kävisi laatuun, että —
ANNA. Entäs Heimosen perhe, onko niitä kutsuttu, tiedätkös?
RISTO. En usko että nekään —
ANNA. Vai niin, vai niin — nyt asia selkenee. Senvuoksi siis salasivat minulta nuo pidot, senvuoksi ottivat minut niin kummallisesti vastaan, ja senvuoksi tahtoivat lähettää minut Heimoseen täksi illaksi, niinkuin mikäkin. — Vai niin pitkälle siis jo on menty, että hävetään äitiä, omaa äitiä. Oh, se on hirmuista, se on julmaa!
RISTO. Mutta, täti hyvä, —
ANNA. Ja mitä minä heitä varten uhrasin, ja miksi minä nyt tänne tulin, luulin olevani täällä niin tervetullut kuin taivaan enkeli! Oi, niitä kurjia, niitä kiittämättömiä, niitä luonnottomia! (Pyyhkii silmiään ja nuuskaa.) En, minä en tahdo itkeä; ne eivät sitä ansaitse.
RISTO. Rauhoittukaa, hyvä täti, ehkeivät ne sentään ole niin pahoja kuin luulisi. Nuo kestipuuhat ja — —
ANNA. Älä koeta heitä puolustella, se on tarpeetonta —